Partiokaverini Mikko totesi eilen mukahuolestuneena, että silmieni laserleikkaus poisti kyllä silmälasit, mutta jätti omituisuuden.
Heitin häntä kynällä.
Mutta toki Mikon puheissa on perää. Omituisuuteni näkyy muun muassa pakkomielteinä.
Aina kun forwardoin VR:n sähköisiä junalippuja tilitoimisto Vihaiselle, minun on pakko saada kirjoittaa mielenkiintoinen saate. En siis koskaan kirjoita "tässä liput", vaan jotain muuta. Käytän joskus varta vasten aikaa siihen, että saisin aikaan hauskan viestin.
Kävin läpi viimeisimmät lähettämäni junalippujen saatteet. Ne olivat tällaisia:
Tässä KKOYn oma kulu: palaveri [asiakkaalla] ja [kustantajalla]. Ostin lipun firman tililtä, kuten kaikki hyvinkasvatetut yrittäjät tekevät.
Oikeaoppisesti maksettu firman tililtä, tekstiviestillä vastaanotettu ja konduktöörille vilautettu.
Oih, kuinka ihanan lipun ostin juuri firman rahoilla. Tämän taidan laskuttaa [asiakkaalta].
Minulla on vahva uskomus siitä, että jokaisen kommunikointitilanteen pitäisi olla ainutkertainen. En suostu kohtaamaan toista ihmistä vain vastaanottoautomaattina, vaan haluan huomioida hänet.
Samaa teen, kun tilaan taksin. Esittelen itseni joka kerta ja tervehdin. En voi kuvitellakaan, että ensimmäiseksi töksäyttäisin osoitteen ja sitten sulkisin puhelimen.
Todennäköisesti sekä kirjanpitäjäni että taksikeskukset ehdottavat minulle pikaista omituisuuksien laserointia.
Moon ihan samanlainen – hauksempaa että meitä on monta 🙂
Ihania saatteita, kannatetaan! Tylsistä ja kuivista virkakirjeistä ja -saatteista kannattaakin pyrkiä pois ja tehdä muiden ihmisten elämä hauskemmaksi.
Jee, mahtava kuulla, että on samanlaisia kanssaihmisiä.
Käytän muuten samaa tekniikkaa Twitterissä ja FB:ssä. Yritän kirjoittaa tylsänkin asian mielenkiintoisesti. Joskus se onnistuu, joskus ei.
Hiukan persoonallisemmissa lähetteissä on myös se hyvä puoli, että ne jättävät helpommin muistijäljen. Eli sen lisäksi, että ne piristävät päivää, niin ne myös jäävät paremmin mieleen. Ja liäski on kiva saada väliin asiattomampaakin postia 🙂
Kari…
Minä aina soittaessani (aivan sama minne) aloitan puhelun: Susikairan akka tässä hei! Ja sitten odotan vastausta, vasta saatuani hein takaisin jatkan asiani selvittämisellä. Joskus sen ”what????”-ilmeen/eleen vaan kuulee vastaajan äänestä. Mm. Hätäkeskukseen soittaessa tai numeropalveluun. Ilmeisesti hätäkeskukseen soittaessa pitäisi hätäillä ja numeropalveluun ei kai muut esittele itseään.