Minua raivostuttaa ja pelottaa autettavana oleminen. Kauhukuvani on se, että päädyn vanhana vuodepotilaaksi ja joku muu syöttää ja pesee minut.
En tietenkään suutu pikkuauttamisista kuten spontaanista oven avaamisesta tai vesilasin täyttämisestä. En myöskään ärsyynny, jos itse olen pyytänyt apua.
Mutta silloin sappeni kuohuu yli, kun on iso urakka hoidettavana ja joku muu huomaa ennen minua, että en selviä. Se v*tuttaa.
Olin taas eilen kuntosalikiduttajani Jonin ohjattavana. Hän pisti minut nostamaan suorin käsin sivukautta kolmen kilon käsipainoja. Tehtävänä oli neljä sarjaa, ja jokaisessa kymmenen toistoa kerrallaan. Pystyin tekemään liikettä puhtaasti vain kuusi kertaa peräkkäin, ja sitten Joni tuli taakse kevyesti tukemaan liikkeen loppuvaiheessa.
Sappeni kiehui, ja jouduin puristamaan silmät kiinni, etten olisi nähnyt itseäni peilistä autettavana. Vihani ei tietenkään kohdistunut Joniin, vaan itseeni. Mikä halvattu siinä on, että ei suoriudu kolmen kilon käsipainojen nostamisesta?
Törmäsin siis taas omaan henkiseen pienuuteeni.
Ehkä 37-vuotias yrittäjä voisi oppia, että kaikkea ei voi tehdä itse. Joskus sitä vain menettää hallinnan tunteen ja joutuu hyväksymään sen, että toinen seisoo takana varmistamassa.
Mutta silti raivostuttaa. Haluaisin johtaa tekemisiäni ja osaamisiani niin hyvin, että voisin pitää kaikkia saavutuksiani omana ansionani. Jos joku on tukenut matkalla, saavutus ei tunnu enää omalta.
Ajattelutapani on ahterista. Oikeastihan kukaan ei tee mitään yksin. Jokainen tarvitsee apua toiselta. Joskus apua saa pyytämällä, joskus pyytämättä, ja joskus sitä tulee autetuksi jopa tietämättään.
Olisi absurdia kuvitella olevansa jokin omavarainen valtio, joka ei muka tarvitse muita.
Haluan päästä itseriittoisuudestani eroon. Ensi kerralla salilla katson peiliin ja hyväksyn sen, että minua autetaan.
Ihana Katleena,
olet taas kovin ankara itsellesi 🙂 – mikä ehkä hyvin sopii juuri tämän postauksen teemaan. Olen tehnyt sinun kanssasi niin paljon yhteistyötä, että minulla on todisteita sekä puolesta että vastaan.
Ajoittain ahnehdit tehtäviä itsellesi niin, että välillä olen ollut huolissani jaksamisestasi. Yötyöt eivät pitemmän päälle sovi päivätyöläiselle. Aikoinaan kyllä myönsit, että tarvitset apua – ja silloin pääsin työkaveriksesi. Mainiota!
Nykyään osaat kyllä hyvin jakaa tehtäviä ja projekteja yhteistyökumppaneillesi, ja sen myötä sinusta on tullut kasvuyrittäjä. Oikealla polulla siis olet!
Liittyykö tämä avun vastaanottamisen vaikeus siis vain fyysiseen pärjäämiseen? On kyllä pelottava ajatus, että makaisi sairaalasängyssä toisen armoilla. Ehkä siksi hammaslääkärissäkin on niin kamalaa – suukin on täynnä kaikenlaista työvälinettä, ettei keskustelu onnistu.
Tuo on hyvin suomalainen/länsimaalainen mentaliteetti, että ihmisen kuuluu selvitä itsekseen omillaan ja olla kaikin puolin itsenäinen ja että avun tarvitseminen ja pyytäminen on jotenkin häpeällistä ja noloa. Tämä itsenäisyys iskostetaan lapsiin jo pienestä pitäen, olemme siis kasvaneet siihen. Se alkaa siitä, että lapset nukutetaan pienestä pitäen omaan sänkyynsä omaan huoneeseensa ja heille sanotaan, että ”olet jo iso poika/tyttö”, ja se jatkuu vanhuuteen asti siinä, että vanhukset jätetään selviytymään itsekseen ja yksin ja osa jopa sanoo, ettei halua olla missään nimessä vaivaksi lapsilleen. Työelämässäkään heikkouksia ei saa näyttää ja annetut tehtävät pitää selvittää itsenäisesti. Se on vaan niin syvällä ja sisäänrakennettu meihin, ettei sitä edes huomaa. Sitten kun joku oikein auttamalla auttaa, niin se on osoitus vaan omasta heikkoudesta ja avuttomuudesta ja siksi jotenkin noloa tai häpeällistä.
Kuulun samaan sakkiin kuin Katleena. En tykkää, että minua autetaan. Pärjään kyllä itse! Ja jos en pärjää..prrrkklll!! Kuitenkin ainoa varsinainen kauhukuva minkä saan mutkattomasti viritettyä esiin on tämä samainen vuodepotiluus ja siihen liittyvä hoitajan vastentahtoisuus hommaansa! Uh.
Hmm..nyt kun asun Pariisissa, niin huomaan, että kyllä kulttuurien alitajunnassa tapahtuu paljon ja se vaikuttaa meihin suunnattomasti. Täällä mikä tahansa ”avuttomuus” on merkki toiselle tulla heti jeesaamaan, jotta saa vähän kommunikaatiota aikaiseksi. Myös avun tarvitsijalle on yleensä pelkästään ilo jakaa hetki tuntemattoman kanssa. Suomessa minusta ja minulle näihin tilanteisiin tulee helposti aina häpeää. Joskus tästä häpeästä tai halusta väistää se, nousee uhoa.
Siis aivan sama kummalla puolella itse olen, vähän kuitenkin nolottaa. Jos en ylety laittamaan laukkua junan ylähllylle: ”Anteeks nyt, kun vein aikaasi ja häiritsin elämääsi ja kiitos ihan älyttömästi, että autoit ja anteeks vielä kerran!” Tai toisella puolella: ”Eihän tämä nyt mitään, ei tarvitse kiitellä.” + hymyntapainen hengityksenpidätyksellä. Sen sijaan, että auttaminen/kohtaaminen olis vain yksi luonnollinen ja ilon täyttämä tapahtuma muiden joukossa.
Hmm..usein tulee mietittyä analogioita tunneskaalalla ja sitten selvitettyäkin itselleni asioita siellä skaalan kevyemmässä päässä. Nämä syvissä kerroksissa olevat häpeät siirtyvät helposti kuntosaleille ja muihin harrastuksiin. Jotenkin näillä keloilla, että ”Opettajan ei tarvitse minua erikseen huomioida, olen niin kuin kaikki muutkin.” Tai häränpyllyä heittäen: ” Kehityn jatkuvasti ja annan opettajalleni jatkuvasti enemmän ylpeyden aiheita, erotun muista!” Erittäin mielenkiintoisia jännitteitä pinnan alla! Salilla voi harjoitella niin monenlaisia asioita!
Juuri nyt huomaan nauttivani tästä: seisoskelen keskellä katua ja katselen rentona ja iloisena ympärilleni: Voisko joku auttaa? (Kun siis on painava laukku tms., en sentään itseäni odota kannettavan) Välillä seisahdun kaupan hyllyjen väliin ja hennosti kohdistan katseeni myyjään, joka laukkaa luokseni..Ihanaa! :))Voisko joku tulla taakseni tukemaan? Niin on kivempaa. Aina joku tulee. Voimme ehkä myös kuvitella miten ihanaa on sitten vanhana vain relata ja antaa hoitajien hoitaa hommansa. Heittäytykäämme niihin syleihin, jotka ottavat meidät vastaan aina kun niitä on tarjolla!
Tsemppiä kaikille!
Olet kyllä Katleena melkoinen velho, jos meinaat että ihan yksin saisit puristettua kovimmat sarjat. Tuollaisessa suorin käsin sivulle nostoissa kolme kiloa ei todellakaan ole vähän.
Olisitko ollut tyytyväisempi, jos olisit yksinäsi tehnyt niin pitkälle kuin pystyt, eli kuuden noston jälkeen vajaata liikerataa? Tuossa ei nimittäin ollut kyse pärjäämisestä, vaan itsensä ylittämisestä – kasvusta – jonkun muun avulla. Seuraavalla kerralla taas ”pärjäät” itse hiukan pidemmälle (ja valmentajasi auttaa sinut taas ylittämään oman pärjäämisesi rajan).
Tutkimukset toitottavat, että huippusuoritusten taustalla on tekijän lisäksi aina omistautunut valmentaja (eikä koske vain urheilua). Kuka tahansa ”pärjää omillaan”, mutta huipuilla on tukena se tyyppi, joka on virittänyt itsensä huomaamaan, milloin tarvitset kevyttä tukea. Lisäksi tämä tyyppi vielä muistuttaa olemassaolostaan ennen, kuin menetät toivosi. 😉
Huippuammattilaisen harjoitellessa tarvitaan aina gurua auttamaan. Sitä joka muistuttaa, että kaikki lähtee perusteista. Ja että sitä puhdasta suoritusta pitää aina harjoitella yhä uudelleen ja uudelleen.
Mitä huipummaksi haluaa, niin sitä enemmän pitää nöyrtyä kuuntelemaan muita. Tämän kun itse oppisi, eikä aina yrittäisi pärjätä yksin, niin elämä olisi helpompaa 🙂
Kari…
Katleena, muista että kun Joni auttaa sua salilla, jokainen toisto on poispäin siitä todellisuudesta että jonain päivänä joku pyyhkii sun takapuolta. 😉 Fyysinen voima on nimittäin vanhuudessa todella pop! Mitä parempi fyysinen voimataso (olipa se sitten yksin ahertamalla tai avustettujen viimeisten toistojen myötä hankittu), sitä pidempään suoriudut yksin myöhemmin. Oli se sitten syömisestä, peseytymisestä tai takapuolen pyyhkimisestä. Luulisi motivoivan!
PS. Niillä avustetuilla toistoilla saa myös tosi tyylikkäät olkapäät. Ei näytä kesällä topissa siltä kuin paita riippuisi vaatehenkarissa. :o)
Tottahan se on, että apu on tarpeen. Joni on oikeasti tehnyt tosi hyvää duunia mun kanssa. 🙂