Olen viime aikoina kertonut osallistujille koulutuksen alussa, että rakastan vastaväitteitä. Ennen kuin käymme käsiksi päivän sisältöihin, varmistan vielä kerran:
Jos olette eri mieltä, lupaattehan sanoa sen ääneen?
Tulokset ovat olleet erinomaiset:
- Ne ihmiset, jotka olisivat liian arkoja tai korrekteja väittääkseen vastaan, uskaltavat helpommin avata suunsa. Lupahan on annettu.
- Kuulen sellaisia näkökohtia ja argumentteja, joita muuten en olisi kuullut. Niiden avulla pystyn paremmin kehittämään sisältöjäni eteenpäin.
- Kun kerjään vastaväitteitä, riisun aseet niiltä, jotka olisivat halunneet inttää vastaan vain inttämisen vuoksi. Jos nimittäin joku on jo etukäteen päättänyt vastustaa koulutusta (olipa sisältö mikä tahansa), hän todennäköisesti uhmaa myös vastaväitepyyntöä.
Koulutusten keskustelut ovat olleet paljon hedelmällisempiä. Vastaväitteet ovat olleet oivaltavia, eikä riidanhaluista kinaamista ole ollut lainkaan. (Toki täytyy muistaa, että viimeksi mainittu on muutenkin äärimmäisen harvinaista, mutta nyt se on loppunut kokonaan.)
Rakastan muuten vastaväitteitä myös blogissa.
Muistan ammoiselta luennoltani erään herran, joka ihan periaatteen vuoksi oli kaikessa eri mieltä. Minäpä siitä riemastuin ja pyysin häntä kertomaan oman teoriansa ? asiantuntijuuden jakamisen hengessä ? luokan eteen. Tämähän ei kyseiselle herralle tietenkään sopinut, mutta yleisö yllätti: jatkuvaan rätkyttämiseen kyllästynyt ryhmä alkoi taputtaa ja vaatia opiskelutoveriaan stagelle. Tulos oli yllättävä meille kaikille. Teoria oli varsin asiallinen, ja loppuluento sujuikin sitten erinomaisessa hengessä. Luennon jälkeen sain paljon kiitosta muilta opiskelijoilta – ja käyntikortin kyseiseltä herralta 🙂
Hyvä tarina! Monesti vastaanväittäjä haluaa vain saada äänensä kuuluviin ja tulla huomatuksi. Kun tämä hänelle suodaan, ilmapiiri parantuu huomattavasti.
Eikös vastaväite ole jo aika pitkälle viety keino? Silloin on sisäistetty aihe tai sen osa ja siitä on muodostunut oma mielipide.
Muitakin tapoja luennon keskeytyksenn on, jotka eivät vaadi niin isoa kynnystä, esim. lisäkysymys, rinnastus omaan työhön/elämään, uudelleenmuotoilu omin sanoin tms.
Ja pitääkö vastaväittäjällä olla esittää vaihtoehto tai syy miksi on eri mieltä? 🙂
Pyydän vastaväitteitä, mutta toki kaikki muutkin kysymykset, näkemykset ja pohdinnat ovat tervetulleita.
Kuten muuten Raisan edellisestä kommentista huomasit, kertomuksia syntyy spontaanisti. Vaikka pyysin vastaväitteitä, sain kiinnostavan tarinan.
Ihmiset siis uskaltavat kyllä avata suunsa muuhunkin kuin vain vastaanväittämiseen.
Ja hyvä niin, eikös se ole hyvän luennon/luennoitsijan merkki!
Ah, kysyit myös sitä, pitääkö vastaväittäjällä olla vaihtoehto ja perustelu. Yleensä ne ovat luonnostaan olemassa:
1) Jos ihminen väittää vastaan, hänellä on siihen jokin syy (perustelu ei aina ole pitävä, mutta on se perustelu kuitenkin).
2) Vastaanväittäjällä on myös useimmiten tarjolla vaihtoehto (joskus se on vanhan käytännön puolustaminen, ja joskus se on jotain uutta ja yllättävää).
Joo, toki. Suomessa ja osin muuallakin tuntuu vaan olevan vallalla käytäntö, että pitää olla ehdottaa vaihtoehto tai ei saa nillittää. Se tuntuu joskus kohtuuttomalta vaatimukselta, jos oma osaaminen (esim. meidän pihatien asfaltti on huonossa kunnossa, ei minun osaamiseni riitä korjaamaan) tai hahmotus ei ole vielä ehtinyt mukaan. Minusta ihan pätevä perustelu substanssiin voi olla myös tunneperäinen, mutta se torjutaan monissa yhteyksissä.