Ystäväni isotäti kuoli lähes 80-vuotiaana. Isotäti oli naimaton ja lapseton, joten ystäväni oli yksi pesän siivoajista. Asunnosta löytyi sitä tavallista: koruja, vaatteita, vanhoja lehtiä ja valokuvia.
Ja yhtäkkiä todistus 1960-luvulla tehdystä abortista.
Se oli järkytys koko suvulle. Miten meidän isotäti saattoi! Naimaton, säädyllinen nainen! Eikä puhunut kenellekään asiasta!
Suku luuli tunteneensa vainajan, ja nyt tästä näyttäytyi täysin uusi puoli. Luuranko tuli kaapista postuumisti.
Sain juuri kuulla, että kaveripariskuntani on eroamassa. Molempien Facebook-seinä on positiivisen neutraali. Päältä päin kukaan ei tiedä, että lapsiperheessä jaetaan juuri nyt lusikoita.
Me Facebookin lapset luulemme, että tunnemme kaverimme ja sukulaisemme. Elämmehän avoimuuden aikakautta. Mutta kyseessä on harha.
Sosiaalinen media ei ole live-tv-show toisten elämästä. Sen sijaan se on leikattu ja toimitettu lähetys, jossa meille näytetään vain osa totuudesta.
Ja se on juuri se osa, johon olemme oikeutettuja.
Pahempaa, kuin luulo toisen tuntemisesta on se, että luulee tietävänsä, mikä on toiselle parhaaksi. Tämä luulo perustuu käsittääkseni siihen, että ei voida käsittää, että omat valinnat ja oma tapa elää eivät ole sen toisen valintoja ja tapoja, eivätkä välttämättä sovi toiselle. Vaikka kunka luullaan, ei pitäisi ainakaan tuputtaa omia valintoja tai kyseenalaistaa toisen valintoja. Kysyä kai voi aina (ei ole pakko vastata), kyseenalaistaminen on jo hiukan… kyseenalaista. Sen hyväksyn vain hyvin läheisiltä ihmisiltä, jotka aidosti hyväksyvät tapani elää ja tekevät kyseenalaistamisen siksi, että varmistuisin itse valintojeni oikeellisuudesta, eivät siksi, että tuputtaisivat tilalle omia tapojaan.
Minulle on aiva sama kuka luulee ja mitä, mutta ne jotka tietävät, voisivat olla sen verran hienotunteisia, että miettisivät kahdesti, ennen kuin avaavat suunsa. Onneksi näitäkin ihmisiä on ja heitä on lähellä.
Parhain, turhautunein terveisin
Juuri myllerryksestä selviävä Anne
Hyvä kirjoitus! Eniten minua ihmetyttää twitterissä ne yrittäjät, jotka firmansa profiilissa kertovat myös yksityisasiansa. Ei kovin ammattimaista, minusta. Facea joskus moititaan siitä, kun näytille tuodaan vain oman elämän ”strömsö”, mutta hyvä, että sillekin on paikkansa! Kyllä tätä synkkyyttä täällä on riittämiin ilman että sitä joka tuutissa toitotetaan.
Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Minskulle vastaisin, että itse seuraan ainakin mieluummin niitä yrittäjiä, jotka uskaltavat olla omia itseään kuin niitä, jotka tweettaavat jatkuvalla paatoksella vain yrityksestä tai peruskuivakasta liiketoiminnasta. Ja mikä on ”yksityisasia” netin aikakaudella ja miksi arki (varsinkin positiivinen) harmittaisi?
Roni, persoonallisuuden peliin pistämistä kannatan toki minäkin, mutta ihan kaikkea perheestäni, sairauksistani jne. en itse omassa yrittäjäprofiilissani kertoisi. Näitäkin näkee. Eli periaatteessa tarkoitan varmaan samaa kuin mikä oli Katleenan postauksen ydin 🙂
Ehkä ne oman elämänsä levittäjät ovat niitä tyyppejä, jotka eivät osaa erottaa itseään firmastaan. Luen juuri Katleenan henkilöbrändäyskirjaa ja hän siinä mielestäni hyvin sanoo, että henkilö ei voi olla yritys. Henkilöllä voi olla yritys, jopa saman niminen, mutta henkilö itse ei ole yritys.
Ja jos on yrityksen sometili, niin eri asiathan sinne kuuluvat, kuin yksityisen ihmisen (ja miksi ylipäätään joidenkin ihmisten pitää kaikki yksityisasiansa kuuluttaa netissä julki……??? Ei sillä, että MINÄ mitään Feissarimokia lueskelisin koskaan. Ikinä. Milloinkaan. Pois se minusta.) profiiliin. Eli kannattaa miettiä, mitä itsestään viestii.
Varsinkin tunnettujen yritysten/organisaatioiden johtohahmot edustavat aina myös yritystä/organisaatiota ”ihmisten ilmoilla”, joksi myös somen lasken. Tästäkin aiheesta oli Katleenalla jokin aika sitten postaus, liittyen Suomen Kuvalehden(?) päätoimittajan ”kilahdukseen”.
Persoonallisuus on plussaa, mutta yksityisyys on kuitenkin myös pop.
Ja sitten on myös julkisuuden henkilöitä, kuten vaikkapa ministereitä tai toimitusjohtajia, jotka tavallaan twiittaavat yksityishenkilöinä mutta edustavat silti aina taustatahoaan, halusivat tai eivät. Kaikkihan meistä muistavat Marimekon Ihamuotilan kuvamokan YT-neuvotteluista – ei varmasti ollut yrityksen viestintäpolitiikan mukaista, vaikkei ollutkaan mitenkään kovin henkilökohtainen ulostulo mistään asiasta.