Oppimisen kannalta koulutukset ja tietokirjat ovat useimmiten turhia. Hassuinta on, että olen tätä mieltä, vaikka olen itse kouluttaja-tietokirjailija.
Vain pieni osa ihmisistä hyötyy koulutuksesta ja kirjoista. Tätä porukkaa pidetään "lahjakkaana", vaikka oikeasti tällä väellä on vain vahvimmat pakarat.
Koulutus ja tietokirja ovat vanhanaikaisia tapoja siirtää oppimista, eikä kumpikaan niistä takaa kovinkaan hyvää vaikutusta pitemmällä aikavälillä.
Tutkaillaanpa.
1. Suurin osa koulutuksista on turhia
Tähän on monia syitä. Kouluttaja saattaa käyttää vanhanaikaista "kaadan tietoa päähän" -metodia. Osalistujat on ehkä pakotettu koulutukseen. Tila saattaa olla pimeä ja tunkkainen, jolloin ihmiset passivoituvat ja ahdistuvat.
Joskus taas koulutus on tilattu väärästä aiheesta, esimerkit ovat väärältä alalta tai kouluttajan ja osallistujien persoonat eivät kohtaa. Kouluttaja saattaa olla lopen uupunut, ja kyllästyminen tihkuu hänen jokaisesta huokosestaan.
Ajankohtakin voi olla väärä. Olen itse ollut kerran kouluttamassa porukkaa, joka oli juuri saanut tietää alkavista yt-neuvotteluista. Melko turha siinä on mitään kirjoittamista treenata, kun osallistuja miettii, onko hänellä työpaikkaa parin kuukauden päästä.
Ennen kaikkea perinteisen kouluttamisen ongelma on siinä, että yksi puhuu ja muut kuuntelevat. Harjoituksia tehdään vain vähän tai ne ovat epärelevantteja. Keskustelu sysätään viimeiseksi: "Onks kellään mitään kysymyksiä tähän loppuun?" – ja siinä vaiheessa kaikki haluavat vain äkkiä ulos koulutustilasta.
Olen ihan varma, että 100 % suomalaisista työikäisistä on ollut joskus huonossa koulutuksessa. Veikkaan myös, että vain 30 % on päässyt osallistumaan erinomaiseen ja hyödylliseen koulutukseen. (Jos aiheesta on tehty tutkimuksia, otan mielelläni vinkkejä kommentteihin.)
Olen kuullut monesta suusta, että työelämässä oppii enemmän kuin koulutuksissa. Eikä ihme.
2. Suurin osa tietokirjoista on turhia
Osa tietokirjoista on huonosti kirjoitettu ja osa on vanhentuneita. Osa on valtavia järkäleitä, ja osa painottuu epärelevantteihin asioihin.
Kurjinta on, että tietokirja perustuu lukijan aktiivisuuteen. Hänen pitäisi viedä kirjassa kerrottuja asioita käytäntöön tai tuottaa niiden avulla uutta tietoa. Tämä toteutuu äärimmäisen harvoin, koska aitoa oppimista ei ole tapahtunut.
Jos minulla on joskus tekemisen puute, avaan viimeksi lukemani tietokirjan ja katson merkinnöistäni, mitä kaikkea olen pitänyt hyvänä ideana ja silti jättänyt tekemättä. Tai luen kirjan toistamiseen ja listaan, mitä kaikkea olen jo unohtanut.
3. Mitä tilalle?
Uskon, että oma ammattini on kuollut tai muuttanut radikaalisti muotoaan tämän vuosikymmenen loppuun mennessä.
Koulutuksista pitäisi saada toiminnallisempia ja keskustelevampia. Parasta on, jos koulutus on jatkuvaa ja työn ääressä tapahtuvaa, ei satunnaisia vitamiiniruiskeita kahdesti vuodessa.
Koulutuksiin pitäisi saada myös myönteisiä tunne-elämyksiä ja fyysistä tekemistä, koska ne tehostavat oppimista. Vahakasvoinen yksisuuntainen luennoija tehostaa ainoastaan nukahtamista.
Meillä on nykyään apuna sähköiset vipstaakit. On keskusteluryhmää, smartboard-taulua, referaattiblogia, nettipeliä, livestriimausta, podcastia ja videopuhelua. Näitä käytetään silti koulutuksissa yllättävän vähän.
Olemme kuin Gutenbergin aikalainen, joka pohtii, että mitä ihmeen hyötyä tuosta painokoneesta muka voisi olla.
Tietokirjan lukemisen sijaan ihmisten pitäisi tehdä tietokirjoja – tai edes oppimispäiväkirjoja verkkoon. Kirjoittaminen on nimittäin yksi tehokkaimmista oppimisen muodoista.
On aivan turha lukea kirjasta, miten X tehdään, kun voisi mieluummin selvittää asiaa useammasta lähteestä ja kirjoittaa itse synteesin siitä, miten X tehdään. Oppiminen menee aivan uudelle tasolle, kun asian tekee itse.
* * *
Myönnän. Ei meillä ole aikaa tähän kaikkeen.
Sen vuoksi minäkin luen tietokirjoja ja käyn koulutuksissa. Ja mietin yhä, miten hiivatissa saisin kaiken omaksuttua niin, että se näkyisi käytännössä.
On tutkittu että esimerkiksi myyntikoulutuksista 85-90 prosenttia ei tuota tulosta.
Psykologi Herman Ebbinghaus totesi jo 1885 ihmisen oppimiskyvystä seuraavaa : Kun opetan uutta asiaa tai ihminen kohtaa asian ensimmäistä kertaa, jo kolmenkymmenen vuorokauden jälkeen hän muistaa oppimastaan vain 20%.
Suurin ongelma on kuitenkin asenne. Usein koulutuksiin tullaan sillä asenteella että kouluttajan/valmentajan tehtävä on kaataa tieto päähän. Toinen ääripää on osallistujat jotka oman tietotaitonsa sumentamina eivät halua ottaa toisen ajatusmallia vastaan.
Siksi koulutusten pitäisi olla pitkäkestoisia jossa joku tarttuu aika ajoin kädestä ja ohjaa uudelleen polulle. Harva meistä palaa omiin muistiinpanoihin tai materiaaleihin omatoimisesti.
Pasi, hyvä pointti: osallistujan epärakentava asenne on yksi tehokkaimmista tavoista estää oppiminen. Ja toisaalta motivoitunut osallistuja oppii ihan mitä tahansa.
Pitkäkestoisuus on tosiaan koulutusten avainsana. Jos yksittäinen koulutus ostetaan talon ulkopuolelta, on esimiehen tehtävä varmistaa ja tsekkailla, menevätkö opitut asiat käytäntöön. Kun esimies muistuttelee koulutuksessa läpikäydyistä asioista oikealla tavalla, hän tehostaa oppimista valtavan paljon.
Hyvät tietokirjat ja koulutukset antavat oppimiselle hyvän alkusysäyksen. Loppu on kiinni oppijasta: palaako hän omaksuttuun asiaan ja harjoittelee sen käyttöä.
Itse en ole kouluttaja, mutta olen huomannut, että usein kouluttajan ammattitaito ei ole kaksinen. Ammataito nimenomaan kouluttajana; asiantuntemuksessa harjoin on mitään vikaa. Jos ei osaa puhua mielenkiintoisesti ja kouluttaminen tarkoittaa muutaman päivän kalvosulkeisia näennäisillä harjoituksilla, mitä voi odottaa? Ihan kuin pelkkä asia puhuisi puolestaan. Paljon on kyse myös siitä, miten asian esittää.
Mitä jos kännykät jätettäisiin himaan, ja konetta ei aukaistaisi kertaakaan koulutuksessa? Mitä jos kaikki – ne hiljaisemmatkin – aktivoitaisiin mukaan hommiin? Monella osallistujalla kun tuntuu olevan vallalla käsitys, että koulutus on pullanmussutusta ja lomailua duunista.
Naulan kantaan – oppijan omalla toiminnalla on valtava merkitys.
Tosin vaikka oppija olisi äärimmäisen motivoitunut, tunnelma lässähtää taatusti, kun kouluttaja kiskaisee esiin mainitsemasi kalvosulkeiset ja näennäiset harjoitukset.
Olen viime vuosina ottanut sen linjan, että koulutuksessa ei räpelletä kännyköitä – ellei kyseessä ole iso seminaari, josta porukka raportoi tavaraa Facebookiin ja Twitteriin. Kännykkäkielto tehostaa kummasti keskittymistä.
Olen vetänyt bisneskoulutuksia 16 vuotta. Niitä on kertynyt noin tuhat. Itse kuitenkin käyn alaani sivuavissa koulutuksissa erittäin harvoin, ehkä kerran 1–3 vuodessa. Se johtuu luultavasti kovasta (ulkomaisesta) kilpailusta.
Taloustieteen Nobel on myönnetty vuoden 2000 jälkeen 27:lle. Heistä 24 on ollut yhdysvaltalaisia. Myös oivaltavin – ja parhaiten kirjoitettu / kustannustoimitettu – bisneskirjallisuus tuntuu tulevan rapakon takaa yhdeksän kertaa kymmenestä.
Mitä tai ketä täällä Suomessa siis kannattaisi käydä kuuntelemassa, jos jokin bisnesaihe kiinnostaa?
Vastaus on, että parhaita tiedon jalostajia, lokalisoijia ja tarinankertojia. Siis sellaisia ammattilaisia, jotka etsivät, seulovat ja paketoivat esimerkiksi amerikkalaisten oppeja helposti sulavaan muotoon. Mutta sellaisia on erittäin vähän tarjolla.
Mitä oppimiseen tulee, omia kokeiluja, turaamisia, virheitä ja toistoja ei korvaa mikään. Sikäli tuntuu hassulta, että joku edes kuvittelee varsinaisesti oppivansa luennoilta tai ns. ryhmätöistä. Joitain oivalluksia, ideoita ja lähtökohtia sieltä toki voi löytyä.
Totta: oppiminen on kaikkein tehokkainta, kun kokeilee ja erehtyy itse.
Keiden suomalaisten kouluttajien puheenvuoroista olet muuten saanut eniten hyötyä? Itse olen ollut tosi vaikuttunut Anssi Tuulenmäestä, Mikael Jungnerista ja Alf Rehnistä, vaikka harvaa heidänkään kertomaansa asiaa olen vienyt käytäntöön. Se tietenkään ei ole heidän vikansa.
Amerikkalaisissa bisneskirjoissa on yksi tyypillinen piirre: käytännönläheisyys. Niistä löytyy paljon käytännön esimerkkejä, tarinoita. Sen lisäksi niissä on usein selkeät ”tee näin”-ohjeet. Eli teoria, esimerkki ja käytäntöön vieminen on pakattu yksinkertaisiksi ja helposti nieltäviksi bisnesnuggeteiksi (joskus suorastaan naiiviuteen asti yksinkertaistettuina, kuten ”Jäävuoremme sulaa” tai ”Who Moved My Cheese”). Tätä samaa löytyy sinun kirjoistasi, Jari.
Jos koulutuksissa joku ontuu, niin tuo asioiden vieminen käytäntöön, tiedon muuttaminen toiminnaksi. Tyhmää ehkä sanoa, mutta ”jo aikanaan intissä” opetettiin kouluttamisesta sen verran, että koulutettavat pitää pistää mahdollisimman pian tekemään itse pelkän seisomisen ja katsomisen sijaan.
Suomalainen tietokirjallisuus jää valitettavan usein vain jäsentelemään asioita ja todistelemaan faktoja, tyyliin ”ROI tarkoittaa tätä ja se muodostuu näistä ja näistä asioista”. Tekeminen puuttuu.
Pohdin myös sitä, että näkyykö tämä muuallakin, ja kyllähän se näkyy: yritysten verkkosivuissa. Ne keskittyvät usein kertomaan, että mikä yritys tämä on, mitä se tuotteet ovat ja keitä siellä on, ja kirsikkana kakun päällä mahdollisesti vielä, että kyseessä on AAA-luokiteltu yritys. Vaikka asiakas pitäisi saada toimimaan, kaikenlainen asiakkaan kehottaminen toimimaan tai tekemään jotain puuttuu.
Muutamia näkemyksiä koulutuksesta.
Olen muutamalla ns. koulutuskurssilla ollut.
Ensimmäisellä kurssilla ihmettelin koulutuksen verkkaista edistymistä.
Tuntui kuin asioita jankutettaisiin ’maailman tappiin’ vaikka ne olivatkin suhteellisen helppoja ja myöskin yksinkertaisia.
Jo toisella kurssilla keksin tähän syyn.
Siellä jo 10-15 henkilön porukassa on aina joku(nen)hidas, joka ei pysy opetuksen mukana.
Kurssin pitäjä joutuu mitoittamaan nopeuden näiden mukaan, ei suinkaan keskiarvon tai nopeiden mukaan.
Tämä turhauttaa näitä nopeampia.
Tietokirjoista on enemmän kokemusta, tai ei ehkä tietokirjoista varsinaisesti, mutta sanotaan vaikka opetusmateriaalikirjoista.
On suhteellisen turhauttavaa jos aloittelijalle suunnattu kirja on kirjoitettu ammattitermein, sivistyssanoin, tai viitataan joihinkin muihin tutkimuksiin tai teoksiin.
Tämä tuottaa vääjäämättä tuloksen, että lukija joutuu ko. kirjan ymmärtääkseen kahlaamaan läpi sen seitsemäntoista muutakin kirjaa, tai ainakin naputtelemaan tuntitolkulla wikiä.
Ei hyvä.
Siksi arvostankin suuresti näitä tiedonjulkistamispalkintoja yms, jotka käsitykseni mukaan perustuu kansantajuisuudelle.
Kyllä yliopiston proffa tajuaa vaikeampiselkoistakin kirjaa, mutta aihepiiriin tutustumaton ei.
Esko, näinhän se on. Vetäjä joutuu usein etenemään hitaimpien mukaan.
Tämän haitan kestää juuri ja juuri yksittäisessä koulutuspäivässä, mutta erityisen kurjaa se on peruskoulussa, jossa laahataan vuositolkulla hitaimpien tahtiin. Peruskouluun tarvittaisiin enemmän kouluavustajia ja mukautettua opetusta.
Myös tietokirjojen suhteen olen kanssasi aivan samaa mieltä. Liian usein kirjoittaja kulkee omissa sfääreissään ja unohtaa, että lukija ei välttämättä ole saman alan asiantuntija.
Tankkasin tällä viikolla maahanmuuttajille kielioppia. Vaikeaa oli. Eilen pari opiskelijaa pyysi mua kopioimaan paperit, joille olivat järjestelleet olennaisen asian kieliopista. Johan rupesi kuulumaan ”nyt mä ymmärrän” -huudahduksia, kun jaoin opiskelijan tekemän paketin kaikille. Noin paljon hyötyä mun opetuksesta 😀
Hauska tarina! Osallistujat voivat tosiaan toimia toistensa opettajina.
Luulen, että tuo käy helpommin ryhmässä, jonka jäsenet kokevat olevansa samassa veneessä. ”Meidän pitää oppia suomen kieli, jotta pärjäämme.”
Sen sijaan yrityskoulutusten osallistujilla ei ole hätäpäivää, joten keskinäinen jakaminen ja auttaminen voi olla vähäisempää.
Salla, kommenttisi ilmaantui tänne tuplana, joten nappasin toisen pois. 🙂
Ihmettelevä Esko mainitsi lokalisoinnin. Siinä voi olla vaaransa. Luin kerran amerikkalaisesta oppaasta tarinan varsinaisesta toimiston kauhusta, Sarah-nimisestä naisesta, joka lyttäsi muiden ideat, nuoleskeli johtoa ja kerta kaikkiaan pilasi osaston ilmapiirin.
No minä koulutin ja lokalisoin. Sanoin, että olipa kerran suomalaisessa firmassa X muuan osastopäällikkö Sirpa, joka…
Kun olin kuvaillut hänet tarkasti nousi muuan nainen ylös, käveli naama punaisena ovelle, käntyi ja huusi itkuisella äänellä: ”Ja haista sinä saatanan Juudas paska!”
Syntyi paljonpuhuva hiljaisuus. Olin kuvaillut firman Sirpa-nimisen osastopäällikön paremmin kuin tarkasti. Toimitusjohtaja nousi hiukan kankeasti seisaalleen ja kysyi, tunsinko yhtä tarkasti muitakin firman työntekijöitä.
Siinä ei auttanut kuin näyttää se amerikkalainen opaskirja ja lukea kuvaus Sarahista. Ihmisten ilmeet olivat loppupäivän tosi etevät. Illalla kuulin, että tämä oli ikimuistoisin ,kurssi firman historiassa.
Voi apua! Tuo oli kyllä uskomaton yhteensattuma. Onneksi oli kirja, joka pelasti kollegoiden selustan.
Itse muuten olen alkanut käyttää muutetuissa esimerkeissä etunimeä Mirkkuli. Se ei ainakaan kolahda keneenkään pahasti.
”Kun olin kuvaillut hänet tarkasti nousi muuan nainen ylös, käveli naama punaisena ovelle, käntyi ja huusi itkuisella äänellä: ”Ja haista sinä saatanan Juudas paska!””
Tämähän tarkoittaa, että ko. henkilö tiesi kenestä on kyse, eli tunnisti itsensä.
Hän siis oli jatkanut tyyliään, kunnes ’kissa nostettiin pöydälle’, vaikkakin vahingossa.
Sitten tämä sai raivarin.
Noloa.
Ilmeisesti se Sirpa älähti, johon kalikka kalahti. Mutta äärimmäisen kiusallinen tilanne tosiaan.
Otetaan uudestaan. Jostain syystä kommenttini alku lurahti ennen aikojaan nettiavaruuteen, vieläpä kahdesti. Otetaan uusiksi:
Kyllä. Oikea Sirpa älähti. Tilanteen teki hankalaksi se, että Sirpa oli myös toimarin vakiop**o. Koko firma oli pitkään toivonut hänen löytävän työtä jostain muualta. Sarahin tempauksista lainattu kertomus sattui olemaan niin tarkka, että Sirpa jäi ensiksi pitkälle ”sairauslomalle” ja sai kuin saikin töitä muualta.
Tämän tapauksen jälkeen en lokalisoinut tuon kaltaisia tapauksia, mutta pari ketaa myöhemminkin kävi niin, että kuvaus sattui sopimaan johonkin kuulijaan ja sai koko muun koulutettavan rahvaan hymyilemään leveästi.
”Sirpa jäi ensiksi pitkälle ”sairauslomalle” ja sai kuin saikin töitä muualta.”
kysymys kuuluu, oliko Sirpalla lähihoitoa tarjolla sairastuttuaan?
Jatkuiko vakiop**osuhde irtisanoutumisen jälkeen?
Milläisen työtodistuksen Sirpa sai työnantajaltaan?
Hymyilikö Juudas?
Annoin kertoa itselleni, ettei Sirpan ja toimarin suhde jatkunut, sillä asia meni toimarin vaimon korviin, jonka suku omisti firmasta vähän helevatun leveän siivun. Työtodistuksesta en tiedä, mutta luulen sen olleen hyvän. Sirpahan piti äkkiä myydä muualle.
Juudas piti pokkansa luennon loppuun, mutta kotona alkoi jostain syystä pirusti naurattaa.
Lähihoidosta en tiedä mitään. Kenties sitä antoi Sirpalle hänen oma aviomiehensä.
Tarinalla oli siis onnellinen loppu. 🙂
– Olen pahoillani kommentointivaikeuksista. Poistin ne kaksi kommenttisi alkupätkää tuolta välistä.