Kuulutin itselleni toimitusjohtaja-piiskuri-projektipäällikkö-puskutraktoria viime torstaina. Omituinen ilmoitukseni toimi täydellisesti: en saanut hakemusta yhdeltäkään epäpätevältä renkaanpotkijalta, mutta sen sijaan sain postia 13 mainiolta ja pätevältä tyypiltä.
Näistä kolmestatoista yksi oli musta hevonen.
Olin nimittäin hyvän ystäväni kanssa lounaalla viime viikolla, ja hän yhtäkkiä ilmoitti, että hakee tässä ja nyt projektipäällikökseni. Yllättävä ehdotus löi minut ällikällä. Ehkä jopa öllikällä.
Olin aina ajatellut, että kaveria ei saa palkata. Olen pelännyt, että työsuhde tuhoaa ystävyyssuhteen. Tuleeko rahasta riitaa?
Toisaalta kyseinen kaverini on tullut tutuksi alun perinkin työn kautta. Sitä paitsi hän on yrittäjä, joten kyseessä ei olisi palkkasuhde, vaan yhteistyösopimus.
Puntaroin hetken kuulemiani vaikeita työsuhde- ja yhteistyökuvioita, joista kollegayrittäjäni ovat puhuneet. Tajusin että kaikki hankalat keissit ovat olleet kollegoilleni vieraita ihmisiä, eivät ystäviä. Olin siis itse luonut itselleni pelon siitä, että kaveria ei saa palkata. Mitään todistusaineistoa minulla ei ollut.
Kun puntaroin ehdotusta lounaspöydän ääressä, asia ratkesi itsestään. Kaverini tuntee huonot puoleni. Hän tietää bisnekseni. Hän on yhtä aikaa kiltti ja jämäkkä. Viihdymme yhdessä, ja meillä on samanlainen näkemys yrittäjyydestä. Häntä ei tarvitse perehdyttää. Mitä muuta vielä kaipaan?
Niinpä valitsin mustan hevosen.
Hänen nimensä on…
Jaa, enpäs sanokaan. Antaa hänen itse esitellä itsensä huomenna täällä blogissa.
Esittelyä odotellessa!
Siellä on! Antti Mustakallio paljasti juuri itsensä. 😀