Hesarin kuukausiliitteessä oli hyvä erittely kirjastoapurahoista. Me kirjailijat saamme kirjastoapurahoja, jos haemme, mutta myöntämisperusteet ovat oudot. Tuhansien eurojen apurahoja saattaa saada kirjailija, joka on kirjoittanut joskus muinoin kaksi näytelmää ja yhden kirjan – vaikka kukaan ei lainaisi hänen teoksiaan ja vaikka hänellä ei olisi ollut tuotantoa moneen vuoteen.
Kirjastoapurahan saamisen edellytyksenä eivät ole suuret lainausmäärät, pienet tulot saati tuoreet julkaisut, vaan pelkkä ahne hakeminen ja irrationaaliset perustelut riittävät.
(Älkää muuten sekoittako kirjastoapurahoja lainauskorvauksiin. Lainauskorvaukset saadaan lainausmäärien perusteella, mikä tuntuu mielekkäämmältä periaatteelta kuin muka-perusteltu arpominen.)
Ennen kuin kysytte, niin itse en ole hakenut minkäänlaisia apurahoja. En halua niitä, koska tahdon bisnekseni kannattavan omillaan.
Kirjastoapurahojen puolustajat selittelevät, että joka toinen kirjailija saa kirjoistaan alle 2 000 euroa vuodessa. Tätä vajetta pitää paikata kirjastoapurahoilla.
Iso kysymys: Minkä ihmeen takia kirjojen kirjoittamisen pitäisi elättää? Harva tekee sitä kokopäivätyönään, mutta kirjoittaminen voi tuottaa sivutuloja, jos niin haluaa.
Absurdia kyllä, tässä suhteessa kirjailijoita voi verrata malleihin. Vain huiput elävät mallityöllä tai kirjoilla – tähän voi toki pyrkiä – mutta suurin osa malleista ja kirjailijoista saa työstään pelkkiä sivutuloja. Tätä ei tietenkään pidä väheksyä. Mallikeikat ja kirjat kasvattavat tunnettuutta, ja se taas tuottaa juontokeikkoja malleille ja luentokeikkoja kirjailijoille.
Jos joku taho haluaa myöntää apurahoja kirjailijoille, se pitäisi tehdä meneillään olevan projektin perusteella eikä menneitten mainetekojen mukaan. Eiväthän tutkijatkaan saa vuosittaista rahaa siitä hyvästä, että he tekivät hyvän tutkimuksen 1980-luvulla.
En tiedä mitä nuoret kirjailijanalut (tai miksi mallitkin) ajattelevat tulevaisuudesta, kuultaako silmissä eurot vai lähinnä mielenkiintoinen työ. Lukioikäisenä haaveilin kirjailijan työstä, mutta päädyin opiskelemaan fysiikkaa TKK:lle ja töihin tietotekniikan pariin – ja suuri osa työstä on ollut kirjoittamista.
Lainauskorvausten pienuus (?) sai miettimään, pitäisikö tuntea syyllisyyttä kirjaston käytöstä, satoja lainauksia vuodessa. Riistänkö tässä leipää kirjoittajien suusta kun en osta näitä kirjoja? Ja teen oharit Sanoma-WSOY:n osakkeenomistajille siinä sivussa…
Ja ostettujen kirjojen osalta enen pitkää pitää miettiä niistä eroon pääsemistä. Lähikirjastoon ilmestynyt kirjojen ”vaihtarihylly” on mielestäni erinomainen idea, enää ei tarvitse etsiskellä kullekin kirjallisuudenlajille otollista divaria.
Olet ihan oikeassa. Alalle (siis sekä kirjailijaksi että malliksi) suunnataan intohimon vuoksi – ja se on hieno asia. Sitten kun rahaa ei tulekaan niin paljon, että se elättäisi, tuloksena on pettymys.
On kuitenkin turha kuvitella, että lukijoiden kulutustottumukset pysyisivät samoina. Samaten on turha olettaa, että jos kirjojen kysyntä vähenee, niin yhteiskunnan olisi jotenkin korvattava ansionmenetykset kirjailijoille.
Yritän kehittää omia tuotteitani niin, että ne vastaavat asiakkaitten tarpeita. (On nimittäin aika toivotonta vaatia, että asiakkaitten tarpeet alkaisivat vastata tuotteitani.) Ajattelin jossain vaiheessa, että tietokirjoilla voisi elää. Nykyään ajattelen kirjojen olevan pikemminkin sisäänheittotuote, jonka perusteella yritys ostaa koulutuksen tai puheenvuoron.
Kannatan lämpimästi kirjojen lainaamista ja vaihtamista. Se vähentää paperijätettä.