On ihanaa, kun joku muu tekee päätöksen. Se tuntuu kuin olisi juuri saanut joltakulta lämpöiset villasukat. Joku on ottanut minut huomioon ja helpottanut arkeani.
Elämästä tulee hetkeksi aikaa autuaan helppoa. Ei tarvitse kantaa vastuuta, ei tarvitse analysoida päätöksen toimivuutta. Saa vain totella aivottomasti. Ja jos toisen tekemä ratkaisu oli huono, oma pää ei ole pölkyllä.
Yllättävän usein pyrimme siihen auvoiseen tilaan, jossa joku muu ottaa vastuun. Emme tee itse päätöstä yksinkertaisessakaan asiassa, vaan kysymme varmistusta turhuuksiin.
Työntekijä kysyy esimieheltä:
Arkistoinko mä nää muovitaskuihin vai kansioihin?
Ekaluokkalainen sanoo opettajalle:
Mitä mä teen näille roskille?
Minä kysyn mieheltäni:
Saunottaisko tänään?
Ja tiedustelen asiakkaaltani:
Toimitanko mä materiaalin sähköpostilla vai Slidesharessa?
Tänään viisivuotiaamme varpaita paleli. Niinpä hän meni hakemaan villasukat. Hän ei kysynyt lupaa eikä mielipidettä, vaan hän kantoi itse vastuun omasta ratkaisustaan.
Jos viisivuotias osaa sen taidon, ehkä meidän aikuistenkin kannattaa opetella sama.
Tämä on ihmistieteissä yksi tärkeimmistä asioista. On nimittäin todettu, että vastuun hajauttaminen, laimentaminen ja siirtäminen ihmiseltä nostaa todennäköisyyttä tuhoavaan toimintaan. Erityisen hyvin, mutta samalla karmaisevia esimerkkejä esiintuoden tätä tematiikkaa käsittelee Jonathan Glover kirjassaan Ihmisyys.
Jos ajatellaan lastenkasvatusta, niin pelkkään tottelevaisuuteen kasvattaminen on tästä näkökulmasta katsottuna huonoa ja perustelematonta.
Eevastiina, kiitos kirjavinkistä!
Vastuun kantaminen on varmasti asia, johon voi opetella ja opettaa. Kun esikoisemme aloitti syksyllä koulun, päätimme että emme pakkaa hänen reppuaan emmekä valitse hänen vaatteitaan. Neiti hoitaa nämä asiat itse.
Kouluun lähtemistä itsenäisesti emme vielä ole ehtineet harjoitella, koska koko perhe lähtee usein samaan aikaan kotoa. Nyt kuitenkin lukujärjestys muuttui, joten esikoinen pääsee treenaamaan myös itsenäisiä lähtöjä.
Emme aio soittaa aamuisin perään ja huolehtia asiasta. Muuten muksu oppii passiivisen käytöksen, jossa joku muu kantaa vastuun.
Tähän teemaan sopii hyvin Pamela Druckermanin kirja ”Kuinka kasvattaa bebe”, jossa pohditaan ranskalaisen (ja eurooppalaisen) lastenkasvatuksen eroa amerikkalaiseen malliin, jossa lasten elämä harrastuksineen ym. ohjelmoidaan loppuun saakka valmiiksi: ”Ranskalaiset eivät ajattele, että heidän olisi jatkuvasti palveltava lastaan, eivätkä pode siitä syyllisyyttä.”
Hyvä kirjavinkki tämäkin – ja hieno sitaatti.
Vaikka oma lapsi on tärkein asia omassa elämässä, lasta ei saa kasvattaa niin kuin hän olisi tärkein yksilö koko maailmassa.
Höh, sehän on mielipidekysymys, miten oman lapsensa kasvattaa. Jos haluaa lapsestaan kimjongunin, niin sitten se kasvatetaan maailman navaksi. Jos haluaa lapsestaan itsenäisen, antaa hänen ratkoa itse omat ongelmansa, ja jos haluaa lapsestaan yhteisöllisen, kasvattaa hänet hakemaan apua ja nojaamaan muihin. Näin ne erilaiset kulttuuritkin ovat vähitellen muodostuneet. Jos ajattelee, että on vain yksi oikea tapa, niin on vaikea ymmärtää muita ihmisiä/kulttuureja.
Muuten kyllä joo, että jos haluaa, että toinen ottaa vastuuta, niin ei sitten ota ja kanna sitä hänen puolestaan. Siinä asiassa kyllä täsmäosuma.
Ltiilika, kasvatus on ilman muuta mielipidekysymys.
Silti jos kysyt lapsiaan passaavilta curlingvanhemmilta, millaista lasta he kasvattavat, he eivät ajattele kasvattavansa kimjongunia. He ihan oikeasti luulevat kasvattavansa tavallista vastuuntuntoista ihmistä. Keinot eivät vain tue tavoitetta.
No se on kyllä totta, olet oikeassa. Kun ihmisen opettaa passatuksi lapsena, niin aikuisena se sitten edelleen odottaa sitä passaamista, koska siihenhän se on opetettu. Jos lapsi opetetaan noudattamaan käskyjä ja odottamaan lupaa, niin aikuisenakin se sitten odottaa lupaa ja niitä käskyjä noudatettavaksi.
Kulttuuri tuli vaan mieleen siitä, että aika moni kulttuurillinen seikka juontaa juurensa siihen, miten lapset siinä yhteiskunnassa kasvatetaan. Länsimaissa arvostetaan erittäin paljon itsenäisyyttä ja lapset myös pyritään kasvattamaan itsenäisiksi. Kaikkialla näin ei ole.
Olet aivan oikeassa: kulttuuriset erot ovat valtavat.
Ei siitä muuten kauaa ole, kun Suomessakin lapsen piti olla hiljaa ja totella. Väitän, että tällainen kasvatus tuottaa nöyränkilttejä työntekijöitä, jotka raatavat itsensä burnoutiin. Aika näyttää, esiintyykö työuupumusta 1980-luvulla syntyneissä niin paljon kuin suurissa ikäluokissa on ollut.
Käsittääkseni amerikkalainen keski- tai yläluokkainen lapsi oppii pienestä pitäen suorittamaan: pitää olla harrastuksia, opintokerhoja ja esiintymisiä. En tiedä, onko sekään aina kovin hyvä asia.
Kasvatus on monesti tasapainoilua. Sekä liika kuri että kurin puute tuottavat vain ongelmia. Pitäisi löytää järkevä puolivälin vaihtoehto – mikä ei aina ole kovin helppoa arjen tohinoissa.