Media, tuo keskiluokkainen oikeuden esitaistelija

Sunnuntain Hesarissa Anna-Sofia Berner oli haastatellut historioitsija Juha Siltalaa. Juttu käsitteli keskiluokan identiteettikriisiä. Sen otsikko oli Putoamista pelkäävät ihmiset lähtevät marjaan ja äänestävät populisteja – Näin keskiluokalta vietiin identiteetti, kertoo historioitsija Juha Siltala. Juttu on maksumuurin takana.

Hieman aikaisemmin Perussuomalaisten Jussi Halla-aho oli ilmoittautunut puolueensa puheenjohtajakisaan videolla. Hän oli median pöyristykseksi kieltäytynyt haastatteluista. Tätä puitiin muun muassa Pressiklubissa. Hesari teki jo aiemmin Halla-ahosta chattihaastattelun, koska muuta ei saatu.

Tajusin vasta Juha Siltalan haastattelun jälkeen, mistä on kyse.

Media on ollut tismalleen kuin keskiluokka: uskonut hyvään, uskonut itseensä, uskonut omaan asiaansa ja uskonut ponnisteluun. Siinä tutinassa on saattanut jäädä huomaamatta, että maailmassa on muitakin totuuksia kuin oma.

(Tässä vaiheessa syytä muistuttaa, että Perussuomalaiset edustaa puoluetta, jollaista en itse äänestä. Olen toki itsekin oikeistoa, mutta olen paljon liberaalimpi ja ympäristötietoisempi kuin persut. Siitä huolimatta näen kirkkaasti, että media on kohdellut Perussuomalaisia epäreilusti.)

Media ja keskiluokka ovat samassa surkeassa veneessä. Kaikkialla velloo, murtuu ja muuttuu. Koulutuksella ei pärjääkään! Työttömyys voi iskeä koska tahansa! Poliitikko kehtaa ohittaa median! Tilalle yrittävät tunkea nousukkaat ja valemedia, jotka teeskentelevät jotain, mitä ne eivät oikeasti ole.

Siltalan mukaan keskiluokka yrittää torjua ahdistusta menemällä itseensä, takertumalla hallinnan kokemukseen ja muuttamalla toimintaansa. Keskiluokkaiset kuntoilevat ja kouluttautuvat. He keräävät puolukoita ämpäriin, jotta he pääsevät osaksi aikaansaamisen tunteesta. He äänestävät populisteja ja menevät terapeutille.

Sen sijan media ei ole kyennyt itsekritiikkiin tai toiminnan muuttamiseen. Se mieluummin syyttää muita. Syypäitä kriisiin ovat populistit, valemedia, viihteellistyminen, maailman muutostahti sekä asiakas, joka uskoo huuhaata ja hörhöjä.

Onko tähän ristiriitaan olemassa ratkaisua?

Siltala kehottaa keskiluokkaa maltillistamaan odotuksiaan ja elämään tässä hetkessä. Kaikkea ei ole pakko saada, ja pienistä asioista voi nauttia. Lisäksi hän sanoo luottavansa nuorisoon, josta on kasvamassa reilumpi sukupolvi.

Media on kuitenkin bisnestä. Sillä ei ole varaa odottaa seuraavaa sukupolvea tai nauttia pienistä asioista. Sen sijaan se yrittää takertua hallinnan tunteeseen ja etsiä tutkimuksia, joissa todetaan, että nuoret lukevat lehtiä yhä ja mediaan luotetaan kyllä.

Tämä ei ole auttanut. Median kyydistä on nykyään yhtä helppo pudota kuin keskiluokasta. Meillä on valtava joukko ihmisiä, jotka eivät usko mediaan – ja tunne on vastavuoroinen.

Minullakaan ei ole tähän ratkaisuja, mutta skenaarioita kyllä. Medialla on nähdäkseni muutama todennäköinen kehityssuunta, jotka voivat toteutua kaikenlaisina yhdistelminä:

  1. Media polarisoituu Yhdysvaltojen tapaan. Kun kerran jokaisella on oma totuus, silloin myös uutiset voivat heijastaa tätä ja välittää juuri sellaisia totuuksia, joista oma yleisö on kiinnostunut. Samaahan tekevät osaltaan jo puoluelehdet, joten miksi eivät myös muut? Asiakas on valmis maksamaan siitä, että hän saa mitä haluaa. Tässä skenaariossa korostuu bisnes, mutta ei välttämättä aina se neutraalein totuus.
  2. Media viihteellistyy, mikä tietenkin näkyy jo nyt. Olivatpa ihmiset mitä mieltä maailmasta tahansa, niin aina joku haluaa nähdä, mitä klikkiotsikon takana on. Katso vilautus, kurkkaa väläytys. Putous-tähti paljastaa ja BB-julkkis kohauttaa. Tämä on katsantotavasta riippuen joko surullista tai perin inhimillistä. Median näkökulmasta tässä on kuitenkin bisnesmahdollisuus. Voi olla, että syntyy viihdemedia, joka sanoutuu irti Julkisen sanan neuvostosta ja journalistin ohjeista.
  3. Media henkilöityy entistä syvemmin, tosin ei vain jutun aiheina vaan toimijoina ja toimitustyötä tekevinä tahoina. Asiakkaiden näkökulmasta organisaatiot ovat epäluotettavia, mutta yksilö on kaveri. Huffington Post lähti henkilövetoisesti liikkeelle, tubettajilla on omat vakioyleisönsä, ja yhtä lailla Jussi Halla-ahon blogi pöyhäytti kokonaisen keskustelufoorumin ilmoille. Lukija uskoo mieluummin avoimesti korttinsa näyttävään yksilöön kuin valtavaan korporaatioon. Tässä skenaariossa avoimeksi jää tietenkin journalismin laatu. Se on täysin riippuvainen siitä yksilöstä, joka on kunkin median takana.
  4. Media elitisoituu. Parhaat ja neutraaleimmat laatu-uutiset maksavat, jolloin vain varakkailla on varaa totuuteen. Tämä taas aiheuttaisi entistä vahvemmin sen, että eri todellisuudet eriytyvät toisistaan. JSN säilyisi vain tämän medialajin valvovana elimenä.

En ota kantaa siihen, ovatko nämä muutokset hyviä vai huonoja. Väitän kuitenkin, että media ja keskiluokka ovat kuolevia käsitteitä siinä merkityksessä kuin ne ovat aiemmin olleet.

Sekä media että keskiluokka muuttuvat 2010-luvulla niin radikaalisti, että termien merkitys joudutaan määrittelemään uusiksi sanakirjoissa.

6 kommenttia

Poliitikko piilossa

Poliitikon ajankäyttödilemma on jotakuinkin tällainen:

  1. ”Minun pitäisi saada duunini hoidettua, koska muuten ei hyvä helmeile. Duuniaika syö kuitenkin media-aikaa.”
  2. ”Minun pitäisi näkyä mediassa, koska muuten äänestäjät ovat epätietoisia tekemisistäni. Media-aika syö kuitenkin duuniaikaa.”

Mediayhteiskunta vaatii ensisijaisesti jälkimmäistä. Kukaan ei usko, että ykköskohta toteutuu, jos mitään ei näy ulospäin.

Kakkoskohta on itse asiassa osa ykköstä: poliitikon työn oleellinen osa on viestiä työstään kansantajuisesti ja tehdä tiliä tekemisistään äänestäjille. Kansanedustaja ei voi mennä suljettuun laatikkoon vaalikaudeksi ja tulla sieltä ulos neljän vuoden päästä valmiiden ratkaisujen kanssa.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos haastattelupyyntöjä on pilvin pimein, ja kaikki kissanristiäisetkin pitäisi hoitaa?

Priorisoi mediahaastattelut ja tapahtumat:

  • Mitä isompi näkyvyys tai levikki medialla on, sitä paremman hyötysuhteen saat. Sama pätee isoihin yleisötilaisuuksiin.
  • Valemediaan ei tietenkään mennä antamaan lausuntoja ikinä.
  • Mitä laajemmin saat selitettyä oman näkemyksesi, sitä parempi. Suosi siis pitkiä ajankohtaisohjelmien haastatteluja ja aikakauslehtien henkilökuvia. Vältä monihenkisiä paneelikeskusteluita ja lyhyitä kommenttipyyntöjä.
  • Vaikka kotipaikkakuntasi kilpikonna-agilityharrastajien lehti olisi aivan suloinen, siihen ei valitettavasti voi laittaa aikaansa.

Haastattelun avulla saat oman viestisi välitettyä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Ison median haastattelupyyntö on kuin sinulle ojennettaisiin nyhtökauraa kultavadilla. Älä helkutissa kieltäydy.

Mitä enemmän olet piilossa, sitä helpommin viestisi unohtuu. Syntyy mediatyhjiö, jonka vastustajasi täyttävät mielellään.

 

10 kommenttia

Voi kauhee, onpas ruma pidätyskuva!

Iltalehti jakoi kiinnostavan uutisen: rikoksesta epäilty ei ollut tyytyväinen rumaan pidätyskuvaansa, vaan lähetti tilalle paremman. Ilmiö ei ole edes ainutkertainen, sillä sama on tapahtunut myös toisen epäillyn kohdalla.

Tässä tiivistyy nykyinen viestintäkulttuuri. ”Sillä ei ole väliä mitä olen tehnyt, mutta sillä on väliä miltä näytän.” Joskus muinoin olisi ollut äärimmäisen noloa olla pidätettynä tai syyllistyä rikokseen. Nykyään nolointa ikinä on epämieluisa kasvokuva, joka lähtee leviämään.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole moralisoida maailman menoa, sillä se ei juuri lisäarvoa anna. Tarkoitukseni on osoittaa esimerkein, millaisessa viestintäkulttuurissa nykyään elämme.

Olemme siirtyneet tietoyhteiskunnasta mediayhteiskuntaan jo muutama vuosi sitten. Ilmiössä on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta nyt ei ole kyse muutoksen arvottamisesta.

Nyt on kyse siitä, osaako viestijä toimia mediayhteiskunnassa.

Moni pohdiskeli eilen Särkänniemi-kohusta, että ”eikö ole oleellisempaa, että delfiinit ovat nyt turvassa?” Vastaus voi tuntua vinksahtaneelta, mutta se on tosikuvaus nykypäivästä: delfiinien hyvinvointi on toissijaista sen rinnalla, miltä tilanne näytti.

Tästä ilmiöstä ei tarvitse pitää, mutta se pitää ymmärtää.

Elämme nykyään maailmassa, jossa oleellista on se, miltä asiat näyttävät. Jos eläinkuljetuksia tehdään salassa ja pimeässä, se näyttää pahalta, ja tuloksena on mediakohu. Sen sijaan jos Särkänniemi olisi viestinyt keskustelevammin ja läpinäkyvämmin, olisimme nähneet paljon vähemmän kohu-uutisointia.

Sama ilmiö näkyy kaikessa, vaikkapa tapahtumajärjestämisessä. Kun seminaarinjärjestäjä organisoi tapahtumaansa, hänen on saatava puhujista hyvälaatuiset kuvat, joita kehtaa käyttää markkinoinnissa. Jos puhujakuva on rakeinen videokaappaus, potentiaalinen asiakas ei edes huomaa lukea kuvan alta, että kyseessä on maailmanluokan tutkija. Päällimmäinen vaikutelma on amatööriys.

Vastaavasti jos yrityksen nettisivut ovat jatkuvasti ”under construction”, emme luota siihen, vaikka firma olisi oikeasti laadultaan huippupaja.

Mitkä sitten ovat ohjeeni mediayhteiskunnassa selviämiseen?

  1. Yhteiskunnan muutoksesta ei tarvitse tykätä, mutta se pitää tiedostaa.
  2. Kaikki viestintä pitää aina tehdä nykytilan ehdoilla. Paraikaa nykytilana on mediayhteiskunta, kymmenen vuoden päästä jotain muuta.
  3. Jos haluat muuttaa yhteiskuntaa, tee se nykytilan viestinnän keinoin. Muu ei tällä hetkellä toimi.

Ymmärrän hyvin, että tämä sotii älykkään ihmisen ajattelua vastaan. Eikö muka tosiasioilla ole mitään väliä? Missä on järjenkäyttö? Eikö oleellisinta ydintä tunnisteta? Itsekin esitin näitä kysymyksiä muutama vuosi sitten, mutta tajusin teutaroivani tutkainta vastaan.

Sittemmin olen pyrkinyt ratkaisemaan tämän dilemman niin, että huomioin toiminnassani molemmat – sekä sisällön että viestinnäntarpeen. Oheinen hyväntekeväisyysesimerkki avaa asiaa:

Hyvantekevaisyys mediayhteiskunta

Nykymaailmassa kannattaa olla taho B: sillä on sekä toiminta että viestintä linjassa keskenään.

Summa summarum: seminaarijärjestäjän pitää löytää esiintymään ihminen, joka on huippuasiantuntija ja jolla on ammattikuvaajan ottama kuva itsestään.

Mediayhteiskunnan vaatimus.

6 kommenttia