Arman Alizadin tviitin uutisointi meni vinksalleen

Viime viikolla Arman Alizad harrasti mustaa ja joidenkin mielestä epäkorrektia huumoria Twitterissä:

Erityishuomio: nyt postaukseni aiheena ei ole Armanin vitsin sopivuus, epäsopivuus, hauskuus tai epähauskuus. Siitä on jo keskusteltu Twitterissä tarpeeksi. Kritiikkini aiheena on mukajournalismi, joka syntyi Armanin tviitistä.

Armanin tviitti uutisoitiin seuraavasti:

Molemmissa uutisissa pääviesti oli se, että ”seuraajat tuohtuivat” ja ”ihmiset raivostuivat”.

Katsotaanpa, miten asia oikeasti oli.

Tykkäyksiä 219 kpl. Myönteisiä kommentoijia 27 + 17 (oma nimi + anonyymi). Kielteisiä kommentoijia 19 + 6 (oma nimi + anonyymi). Neutraaleja kommentoijia 4 + 5 (oma nimi + anonyymi).

Klikkaa kuvaa isommaksi.

Pari huomiota tilastostani:

  • Lukemat on laskettu kommentoijien määrän mukaan, ei heidän tviittiensä määrän mukaan.
  • Jaoin kommentoijat karkeasti omalla nimellä keskusteleviin ja anonyymeihin siltä varalta, että joku haluaa tietää suhdeluvun.
  • Lukumäärissä näkyy suoraan Armanin tviitistä lähtenyt keskustelu. Luvuissa ei siis näy se, jos joku on aloittanut asiasta oman ketjun.
  • Katsoin vastaukset niin, etten ollut kirjautuneena Twitteriin. Tuloksissa siis näkyvät nekin tilit, jotka ovat ehkä blokanneet minut. Keskustelussa ei tietenkään näy suojattuja tilejä, mutta ne tuskin näkyvät toimittajillekaan.
  • EOS-kommentoijat ovat sellaisia, joista en saanut selvää, ovatko he Armanin tviittiä vastaan vai eivät. Tviitit olivat monitulkintaisia tai tarkoituksellisesti neutraaleja.

Käytännössä siis uutiset laadittiin sen perusteella, että vihaisia kommentoijia oli alle 30 yksilöä, ja heistäkin kuusi oli anonyymejä tai nimimerkkejä. Tykkääjien tai kehujien määrää ei huomioitu lainkaan.

Tällainen journalismi ei ole journalismia. Se on epäobjektiivista ja klikkihakuista mukauutisointia. Lukijalle annetaan se mielikuva, että ”suurin osa suuttui”, vaikka väite on päin seiniä.

* * *

Kuvitellaanpa, että pitopalveluyrittäjä kokkaisi ruoat sadan hengen juhliin. Kuvitellaanpa, että 95 juhlijoista rakastaisi ruokia, mutta viisi inhoaisi syvästi. Silloinhan juhlista voisi otsikoida tämän Arman-uutisoinnin tapaan seuraavasti:

Pitopalveluyrittäjä mokasi pahasti! Osallistujat pöyristyivät: ”Uskomatonta rahan tuhlausta!”

Olisiko tämä laadukasta ja tasapuolista uutisointia?

17 kommenttia

Media, tuo keskiluokkainen oikeuden esitaistelija

Sunnuntain Hesarissa Anna-Sofia Berner oli haastatellut historioitsija Juha Siltalaa. Juttu käsitteli keskiluokan identiteettikriisiä. Sen otsikko oli Putoamista pelkäävät ihmiset lähtevät marjaan ja äänestävät populisteja – Näin keskiluokalta vietiin identiteetti, kertoo historioitsija Juha Siltala. Juttu on maksumuurin takana.

Hieman aikaisemmin Perussuomalaisten Jussi Halla-aho oli ilmoittautunut puolueensa puheenjohtajakisaan videolla. Hän oli median pöyristykseksi kieltäytynyt haastatteluista. Tätä puitiin muun muassa Pressiklubissa. Hesari teki jo aiemmin Halla-ahosta chattihaastattelun, koska muuta ei saatu.

Tajusin vasta Juha Siltalan haastattelun jälkeen, mistä on kyse.

Media on ollut tismalleen kuin keskiluokka: uskonut hyvään, uskonut itseensä, uskonut omaan asiaansa ja uskonut ponnisteluun. Siinä tutinassa on saattanut jäädä huomaamatta, että maailmassa on muitakin totuuksia kuin oma.

(Tässä vaiheessa syytä muistuttaa, että Perussuomalaiset edustaa puoluetta, jollaista en itse äänestä. Olen toki itsekin oikeistoa, mutta olen paljon liberaalimpi ja ympäristötietoisempi kuin persut. Siitä huolimatta näen kirkkaasti, että media on kohdellut Perussuomalaisia epäreilusti.)

Media ja keskiluokka ovat samassa surkeassa veneessä. Kaikkialla velloo, murtuu ja muuttuu. Koulutuksella ei pärjääkään! Työttömyys voi iskeä koska tahansa! Poliitikko kehtaa ohittaa median! Tilalle yrittävät tunkea nousukkaat ja valemedia, jotka teeskentelevät jotain, mitä ne eivät oikeasti ole.

Siltalan mukaan keskiluokka yrittää torjua ahdistusta menemällä itseensä, takertumalla hallinnan kokemukseen ja muuttamalla toimintaansa. Keskiluokkaiset kuntoilevat ja kouluttautuvat. He keräävät puolukoita ämpäriin, jotta he pääsevät osaksi aikaansaamisen tunteesta. He äänestävät populisteja ja menevät terapeutille.

Sen sijan media ei ole kyennyt itsekritiikkiin tai toiminnan muuttamiseen. Se mieluummin syyttää muita. Syypäitä kriisiin ovat populistit, valemedia, viihteellistyminen, maailman muutostahti sekä asiakas, joka uskoo huuhaata ja hörhöjä.

Onko tähän ristiriitaan olemassa ratkaisua?

Siltala kehottaa keskiluokkaa maltillistamaan odotuksiaan ja elämään tässä hetkessä. Kaikkea ei ole pakko saada, ja pienistä asioista voi nauttia. Lisäksi hän sanoo luottavansa nuorisoon, josta on kasvamassa reilumpi sukupolvi.

Media on kuitenkin bisnestä. Sillä ei ole varaa odottaa seuraavaa sukupolvea tai nauttia pienistä asioista. Sen sijaan se yrittää takertua hallinnan tunteeseen ja etsiä tutkimuksia, joissa todetaan, että nuoret lukevat lehtiä yhä ja mediaan luotetaan kyllä.

Tämä ei ole auttanut. Median kyydistä on nykyään yhtä helppo pudota kuin keskiluokasta. Meillä on valtava joukko ihmisiä, jotka eivät usko mediaan – ja tunne on vastavuoroinen.

Minullakaan ei ole tähän ratkaisuja, mutta skenaarioita kyllä. Medialla on nähdäkseni muutama todennäköinen kehityssuunta, jotka voivat toteutua kaikenlaisina yhdistelminä:

  1. Media polarisoituu Yhdysvaltojen tapaan. Kun kerran jokaisella on oma totuus, silloin myös uutiset voivat heijastaa tätä ja välittää juuri sellaisia totuuksia, joista oma yleisö on kiinnostunut. Samaahan tekevät osaltaan jo puoluelehdet, joten miksi eivät myös muut? Asiakas on valmis maksamaan siitä, että hän saa mitä haluaa. Tässä skenaariossa korostuu bisnes, mutta ei välttämättä aina se neutraalein totuus.
  2. Media viihteellistyy, mikä tietenkin näkyy jo nyt. Olivatpa ihmiset mitä mieltä maailmasta tahansa, niin aina joku haluaa nähdä, mitä klikkiotsikon takana on. Katso vilautus, kurkkaa väläytys. Putous-tähti paljastaa ja BB-julkkis kohauttaa. Tämä on katsantotavasta riippuen joko surullista tai perin inhimillistä. Median näkökulmasta tässä on kuitenkin bisnesmahdollisuus. Voi olla, että syntyy viihdemedia, joka sanoutuu irti Julkisen sanan neuvostosta ja journalistin ohjeista.
  3. Media henkilöityy entistä syvemmin, tosin ei vain jutun aiheina vaan toimijoina ja toimitustyötä tekevinä tahoina. Asiakkaiden näkökulmasta organisaatiot ovat epäluotettavia, mutta yksilö on kaveri. Huffington Post lähti henkilövetoisesti liikkeelle, tubettajilla on omat vakioyleisönsä, ja yhtä lailla Jussi Halla-ahon blogi pöyhäytti kokonaisen keskustelufoorumin ilmoille. Lukija uskoo mieluummin avoimesti korttinsa näyttävään yksilöön kuin valtavaan korporaatioon. Tässä skenaariossa avoimeksi jää tietenkin journalismin laatu. Se on täysin riippuvainen siitä yksilöstä, joka on kunkin median takana.
  4. Media elitisoituu. Parhaat ja neutraaleimmat laatu-uutiset maksavat, jolloin vain varakkailla on varaa totuuteen. Tämä taas aiheuttaisi entistä vahvemmin sen, että eri todellisuudet eriytyvät toisistaan. JSN säilyisi vain tämän medialajin valvovana elimenä.

En ota kantaa siihen, ovatko nämä muutokset hyviä vai huonoja. Väitän kuitenkin, että media ja keskiluokka ovat kuolevia käsitteitä siinä merkityksessä kuin ne ovat aiemmin olleet.

Sekä media että keskiluokka muuttuvat 2010-luvulla niin radikaalisti, että termien merkitys joudutaan määrittelemään uusiksi sanakirjoissa.

6 kommenttia

Poliitikko piilossa

Poliitikon ajankäyttödilemma on jotakuinkin tällainen:

  1. ”Minun pitäisi saada duunini hoidettua, koska muuten ei hyvä helmeile. Duuniaika syö kuitenkin media-aikaa.”
  2. ”Minun pitäisi näkyä mediassa, koska muuten äänestäjät ovat epätietoisia tekemisistäni. Media-aika syö kuitenkin duuniaikaa.”

Mediayhteiskunta vaatii ensisijaisesti jälkimmäistä. Kukaan ei usko, että ykköskohta toteutuu, jos mitään ei näy ulospäin.

Kakkoskohta on itse asiassa osa ykköstä: poliitikon työn oleellinen osa on viestiä työstään kansantajuisesti ja tehdä tiliä tekemisistään äänestäjille. Kansanedustaja ei voi mennä suljettuun laatikkoon vaalikaudeksi ja tulla sieltä ulos neljän vuoden päästä valmiiden ratkaisujen kanssa.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos haastattelupyyntöjä on pilvin pimein, ja kaikki kissanristiäisetkin pitäisi hoitaa?

Priorisoi mediahaastattelut ja tapahtumat:

  • Mitä isompi näkyvyys tai levikki medialla on, sitä paremman hyötysuhteen saat. Sama pätee isoihin yleisötilaisuuksiin.
  • Valemediaan ei tietenkään mennä antamaan lausuntoja ikinä.
  • Mitä laajemmin saat selitettyä oman näkemyksesi, sitä parempi. Suosi siis pitkiä ajankohtaisohjelmien haastatteluja ja aikakauslehtien henkilökuvia. Vältä monihenkisiä paneelikeskusteluita ja lyhyitä kommenttipyyntöjä.
  • Vaikka kotipaikkakuntasi kilpikonna-agilityharrastajien lehti olisi aivan suloinen, siihen ei valitettavasti voi laittaa aikaansa.

Haastattelun avulla saat oman viestisi välitettyä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Ison median haastattelupyyntö on kuin sinulle ojennettaisiin nyhtökauraa kultavadilla. Älä helkutissa kieltäydy.

Mitä enemmän olet piilossa, sitä helpommin viestisi unohtuu. Syntyy mediatyhjiö, jonka vastustajasi täyttävät mielellään.

 

10 kommenttia