Sain lukijapostia, jonka aiheena oli henkilönnimet:
Eli aihe oli salanimi/taiteilijanimi. Haittaa/hyötyä näin viestinnän ja brändäämisen näkökulmasta? Onko oikeasti parempi olla Matti Virtanen vai Max River? Entä jos oma nimi sattuu olemaan Leena Lehtolainen?
Kysymys tuli kaunokirjallisen alan ammattilaiselta, ja sillä puolella nimien ja brändien lainalaisuudet ovat hieman erilaisia kuin tietokirjapuolella. Joitain nyrkkisääntöjä kuitenkin on:
1) Täysnimikaimat ovat haitaksi.
Jos sinulla on tismalleen sama etunimen ja sukunimen yhdistelmä kuin jollakulla muulla, olet saanut täysnimikaiman.
Täysnimikaimoista on aina vähintään pientä harmia ja joskus isoa haittaa. Helpoimmillaankin kaimasi jättää oman jalanjälkensä sosiaaliseen mediaan. Silloin yhteydenotot menevät sekaisin, ja sinun on vaikeampi saada näkyvyyttä Googlessa. Pahimmillaan kaimasi tekee rikoksen, jolloin sinunkin nimesi tahriintuu.
Jos siis voit, vaihda tai muuta nimeäsi. Tämän voi tehdä joko virallisesti maistraatissa tai epävirallisesti käyttämällä taiteilijanimeä.
Vaihtoehtoja on useita.
- Ota käyttöön toisen nimen alkukirjain: Anne J. Järvinen
- Ota käyttöön myös toinen nimesi: Anne Janette Järvinen
- Virallista lempinimesi: Appu Järvinen
- Muuta vaikka koko roska, kunhan uusi nimi sopii tavoitteisiisi: Unelma Gurmundilainen
2) Kansainvälisyydessä ääkköset eivät ole esteenä.
Moni antaa lapselleen ”kansainvälisen” nimen, jotta muksun olisi mahdollisesti helpompi muuttaa ulkomaille aikuisena. Ajatus on hyvä, mutta toteutus voi olla hyödytön. Lapsihan saattaa muuttaa Aasiaan tai Lähi-itään, jossa Michelle on aivan yhtä vaikeasti muistettava nimi kuin Mirkku.
Meillä on itse asiassa esimerkkejä siitä, että ääkköset eivät haittaa lainkaan kansainvälistä uraa: Björk, Peter Høeg ja Mikko Hyppönen ovat selvinneet vallan hyvin. Jos olet superhyvä omalla alallasi, nimesi ei ole este.
3) Nimi on viesti muille.
Mieti mahdollista taiteilijanimeä ensisijaisesti sen kannalta, millaisen viestin se antaa kohderyhmälleen. Se on tärkein kriteeri nimen valitsemisessa.
Jos siis tekisin dekkareita, valitsisin kirjailijanimekseni jotain lyhyttä ja iskevää: olisin ehkä Kat Kiilu. (Kuulostipa se hauskalta!) Sen sijaan tietokirjailijalla uskottavuus syntyy aidosta nimestä, jonka pystyy verifioimaan: taiteilijanimi olisi epäilyttävää ja epäläpinäkyvää.
Summa summarum. Ihannenimi työelämän kannalta on
- lyhyt
- helposti muistettava
- helposti käytettävä
- erottuva
- omaa työtä tukeva.
PS.
Edesmennyt kirjailija-isoäitini joutui käyttämään valenimeä, kun hän kirjoitti dekkareita pojille. Tuohon aikaan olisi ollut epäkorrektia, jos nainen olisi tehnyt poikakirjoja. Niinpä isoäidin kirjat ilmestyivät kirjailijanimellä Hannu Hartus. Se oli lyhyt, helppo muistaa, helppokäyttöinen, erottuva ja omaa työtä tukeva.
Menestyvä taiteilija tarvitsee myös yrityksen. Sille ei missään nimessä kannata keksiä erillistä nimeä. Jos taiteilijanimi on hyvin mietitty, siitä saa myös helposti rekisteröitävän ja taatusti erottuvan toiminimen yhtiölleen. Verkkotunnuskin on vapaana ihan varmasti.
Erittäin hyvä lisäys! Turha pelata kahdella brändillä, joista toinen on oma nimi tai toinen yrityksen nimi.
👍
Minulla on aika montakin täyskaimaa. Taidan olla joukosta netissä näkyvin, joten sori siitä muille, jos joskus harmittaa. Onneksi kukaan ei ole touhunnut mitään tyhmää, joten satunnaista jotain toista Mikko Saarta tavoittelevaa puhelinsoittoa kummempaa harmia ei ole tullut.
Kirjailijoiden taiteilijanimistä oli hauska keissi tässä taannoin. Luulin, että Jääkaksoset-kirjan kirjoittaja S. K. Tremayne on nainen, koska kirja on nykyään trendikäs naistrilleri (Gillian Flynn, Paula Hawkins, jne.). No ei. S. K. Tremayne on oikeasti mies Sean Thomas, joka käytti tuollaista taiteilijanimeä vaikuttaakseen naiselta, koska tuossa genressä on juuri nyt hyvä olla nainen.
Aikaisemmin Thomas kirjoitti Da Vinci -koodin tyylisiä trillereitä, kunnes tämä genre meni pois muodista. Silloin nimi oli genrelle sopivan iskevä Tom Knox (joka myös, näppärästi, aakkostuu keskivaiheille hyllyä, mikä on kuulemma myynnin kannalta hyvä).
J. K. Rowling piileskeli nimikirjainten takana, että vaikuttaisi mieheltä; S. K. Tremayne on mies, joka yrittää kuulostaa naiselta myyntilukujen parantamiseksi. Näin ne ajat muuttuvat.
Thomas on kirjoittanut aiheesta hyvän jutun Spectatoriin: http://www.spectator.co.uk/2015/03/to-write-a-bestseller-i-had-to-become-a-woman/
Loistavia esimerkkejä!
Toimit muuten tismalleen oikealla tavalla: tuotat niin paljon sisältöä verkkoon, että sinä näyt ensimmäisenä Googlessa. Se toki kismittää täysnimikaimojasi, joten heidän voi olla viisaampaa muokata hieman nimeään.
Virallinen nimi olisi tosiaan epäläpinäkymättömämpi. Tässä ajassa dyykkaus on kuitenkin epäkorrektia, joten päätin aikoinaan vetää päälle työhaalarin, jonka likaantuminen ei haittaisi muuta elämää. Nyt taiteilijanimestä on tullut oikeastaan jo rinnakkaisidentiteetti.
Hahahaa, tuokin on ilman muuta mahdollista, joskin harvinaista.
Nyt jos kirjoittaisit kirjan aiheesta (ellet ole jo kirjoittanutkin), sinulla on kaksi vaihtoehtoa:
1) Julkaista kirja juuri tuolla Onni Tonkija -nimellä. Silloin säilyttäisit anonymiteettisi, mutta esimerkiksi kirjailijahaastatteluita olisi paljon vaikeampi toteuttaa. -> Näkyvyys pienenisi verrattuna omaan nimeen.
2) Julkaista kirja omalla nimellä ja tulla julki. Silloin menettäisit anonymiteettisi, mutta kirja voisi mennä paremmin kaupaksi.
Taisit tarkoituksella jättää mainitsematta yhden vaihtoehdon:
3) Julkaise taiteilijanimellä mutta paljasta virallinen nimesi. Silloin voit sekoittaa pakkaa kuin Paperi T, jonka pian ilmestyvästä runokirjasta näyttää antavan haastatteluja joku Henri Pulkkinen.
Se ei olekaan mun suosittelema vaihtoehto. Jakauttaa googlaamisen kahteen nimeen. 🙂
Ääkkösistä voi olla jopa etua, koska pohjoismaisuus on vieläkin aika muodikasta ja hyvällä tavalla eksoottista eri puolilla maailmaa. Ainakin amerikkalaisilla ja kiinalaisilla on usein positiivinen kuva Suomesta.
Ääkköset toimivat, jos niitä ei esiinny nimen kaikissa osissa. Yrjö Åke Nääpikkä-Jönsson ei välttämättä omaa kovin voimakasta hittipotentiaalia kovinkaan monessa genressä. Toisaalta vaikkapa Äijö Vahvanen vielä menisi kuntoilukirjan kirjoittajana.
Tärkeää on myös googletus eri kielten törkysanojen ja loukkausten varalta, sekä tahattomien mielleyhtymien osalta. Otetaanpa esimerkiksi selostajalegenda Paavo Noponen. Espanjankielisissä maissa hänen nimensä kuulostaa sanonnalta Pavo no pone, joka tarkoittaa kalkkuna ei muni. Samassa kielessä Marica on ns. tytöistä tykkäävä tyttö, kun taas Norjassa etunimi Jukka on verbimuoto. Riitta tarkoittaa Sloveniassa takapuolta. Esimerkkejä riittää ja niitä on ihan hyvä vähän katsella ennen taiteilijanimen julkistamista etenkin, jos aikoo julkaista/toimia muualla kuin kotimaassa.
Sen kummemmin todistelematta tai tutkimatta asiaa minulla on sellainen mielikuva, että muutama vuosikymmen sitten taiteilijanimen käyttäminen oli paljon yleisempää kuin nykyään. Omalla nimelläänkin tuntuu pärjäävän esimerkiksi Arja Koriseva, jonka nimi ensialkuun ei tunnu laulajalle sopivan, mutta ei ole näyttänyt uraa häiritsevän.