Kun isoäitini oli kuusikymppinen, hän oli eläköitynyt iloinen leski. Isoäiti reissasi ympäri maailmaa, kirjoitti kirjoja ja seurusteli miesystäviensä kanssa. Hän tuli silloin tällöin moikkaamaan meitä lapsenlapsia ja toi tullessaan uusimman kirjansa. Isoäidillä ei ollut enää mitään vastuita ja tulotkin olivat hyvät, joten hän shoppaili kimonoita Japanista ja opiskeli esperantoa Portugalissa.
Moni kaverini on nyt viisikymppinen, lähestymässä kuuttakymmentä.
He ovat ensimmäinen sukupolvi, joiden vanhemmat eivät kuolleetkaan työn ääreen saappaat jalassa eivätkä viiden eläkevuoden jälkeen Kanarialla sydänkohtaukseen. He ovat ensimmäinen sukupolvi, joiden vanhemmat elävät erityisen pitkään. Ja he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka eläköityneenä 70-vuotiaana päätyy huolehtimaan vanhemmistaan, jotka ovat eläköityneitä 95-vuotiaita.
Nykyään nimittäin ihmiset porskuttavat helposti 90- ja 100-vuotiaiksi asti. Osa dementoituu, osa saa alzheimerin, ja osalla pää toimii kuin pihviveitsi, mutta tueksi tarvitaan rollaattori.
Niinpä kaverini ovat kuvailleet äärimmäisen vaikeita elämäntilanteita. Kivuistaan kärttyinen 82-vuotias vastaa vointikyselyihin: ”mitäs helvettiä se sulle kuuluu?” Seitsenkymppinen pariskunta on alkoholisoitunut niin, että aikuinen lapsi käy vanhempiensa kotona siivoamassa, kokkaamassa ja pesemässä vanhempansa. 78-vuotias alzheimer-mummeli asuu yhä omakotitalossaan, ja persoonallisuus on muuttunut epäluuloiseksi, vainoharhaiseksi ja aggressiiviseksi. Huonojalkainen 87-vuotias rouva haluaa yhä asua omakotitalossa, koska ”en minä kotoani mihinkään lähde”. Niinpä lapsi käy tekemässä lumityöt, leikkaamassa nurmikon ja hoitamassa kauppareissut. Aikuisella lapsella on käytännössä kaksi kotia huolenaan.
Tätä listaani ei pidä käsittää väärin: en tietenkään toivo kenellekään lyhyempää elinikää. Kaikkihan me haluamme rakkaitten ihmisten elävän mahdollisimman pitkään. On upeaa, että yhä useampi pääsee juhlimaan satavuotissynttäreitään. On hienoa, että nykyihmiset ehtivät nähdä jopa lastenlastensa lapset, vaikka muksut tehdäänkin vasta myöhemmällä iällä. On ihanaa, että saamme nauttia pitkästä elämästä ja eläkeajasta.
Tämä tarkoittaa silti sitä, että tarvitsemme tulevaisuudessa entistä enemmän omaishoitajia, kotihoitajia, vuodepaikkoja, vanhainkoteja, palvelukoteja, lonkkaleikkauksia, turvarannekkeita, rollaattoreita ja senioriasuntoja. Meillä on myös yhä enemmän veloja eli vapaaehtoisesti lapsettomia, ja heidän viimeiset vuotensa hoitaa tietenkin yhteiskunta. (Huomaathan, että jokaisella on halutessaan oikeus olla lapseton. Yhteiskunnan tehtävänä on varautua tähän muutokseen.)
Erityisesti meidän nelikymppisten pitää ymmärtää se, että meidän ei välttämättä kannata haaveilla isoäitini vapaista eläkepäivistä ulkomailla. Meillä on nimittäin huollettavana ovat vanhempamme. Onkohan mummi ottanut lääkkeensä? Onko pappa syönyt? Toimiiko ukin turvaranneke? Onko mumma kaatunut, kun hän ei vastaa puhelimeen?
Suomalaisten ikä- ja väestörakenne on mullistunut täysin. Aikaisemmin perheissä tehtiin monta lasta ja ihmiset kuolivat kuusikymppisinä. Niinpä jos yksittäinen mummo tai pappa eli vanhaksi, hänestä oli huolehtimassa kolme tai viisi lasta. Nykyään lapsia tehdään vähemmän ja elämme vanhemmiksi. Tämän takia kahdesta 90-vuotiaasta huonojalkaisesta vanhuksesta saattaa huolehtia vain heidän ainoa lapsensa, jolla on myös oma työnsä hoidettavana.
Tulevaisuudessa on täysin yleistä, että lapsi ja vanhempi ovat molemmat yhtä aikaa vanhuuseläkkeellä. Siinä seniori auttaa seniorimpaa ja polvivaivainen tukee pyörätuolipotilasta.
Mihin tällä kaikella yhteiskuntakatsauksella ja tulevaisuuspohdinnalla oikein pyrin?
Pyrin tiedostamiseen ja vanhaan suosikkiini itsevastuuseen.
Juuri sinä saatat elää 90-vuotiaaksi ja dementoitua täysin. Miten aiot varautua siihen? Kenen varassa elät ja millaisen vanhuuden tahdot?
Vaikeita kysymyksiä, joihin on parempi etsiä ratkaisu 30–50-vuotiaana kuin lykätä ratkaisuja liian pitkälle.
***
Edit 2.10.2021 klo 10.35:
Tsekatkaa Tiina Kuopanportti ja Taitekohta. Siinä on iso apu tähän ongelmaan.
Sain Facebookissa yksityisviestillä erinomaisen lisäyksen tekstiin. Tämä viesti tuli vanhustenhoidon ammattilaiselta, joskin editoin sitä kaverillisesta puhekielestä pykälän verran yleiskielisemmäksi:
* * *
Aamen ja hallelujah miljoona kertaa sun uusimmalle julkaisulle! Terv. nimim. vanhuspuolella viisi vuotta työskennellyt.
Lisäkaneettina voisitko lisätä 30–50-vuotiaille: asuvatko vanhempasi esteettömässä asunnossa?
On meinaan helvetin iso ero, onko asunnon vessa rollaattorin/pyörätuolin mentävä ja pääseekö ulos näillä apuvälineillä yksin.
Ja suihku pitää olla muualla kuin rintamamiestalon kellarissa hengenvaarallisten portaiden takana.
Nuo merkitsevät keskiarvollisesti vuosien eroa siinä, pärjääkö kotona vai pitääkö muuttaa vanhana.
Turkulainen geriatrikollega sanoi vuosikymmen sitten: ”päivystys ei ole asunnonvälitystoimisto vanhemmalle väestölle”. Eli todennäköiseen terveydentilan muutokseen pitää suhtautua proaktiivisesti.
* * *
Kiitos Minna! <3
Kiitos tekstistäsi. Aihetta olen joutunut viime vuodet valitettavasti miettimään paljonkin. Täysin dementoituneena ei tarvitse enää huolehtia mistään, sen on maailma minulle opettanut. Olen viisikymppinen ja molemmat vanhempani ovat jo kuolleet. Ainoa toiveeni on eutanasian hyväksyminen Suomessa. Mielestäni muistisairaan tai vakavasti parantumattomasti sairaan tulisi saada päättää avustetusta kuolemasta. Tätä toivon itseni ja läheisteni kohdalla. Jos joku haluaa jatkaa elämäänsä, ei minulla ole siihen sanan sijaa.
Kiitos Mari erinomaisesta kommentista ja tervetuloa EOT-blogiin!
Myös mä haluan ehdottomasti itselleni eutanasian, jos mun persoonallisuuteni muuttuu alzheimerin tai dementian myötä. Jos Suomeen ei saada eutanasiaa, minut saa viedä Sveitsiin piikille.
Harvempi meistä on niin fiksu että tajuaa luopua ajoissa saavutetuista edusta: autosta, jota ajat hengenvaarallisesti, kesämökistä, jota et enää jaksa ylläpitää, omakotitalosta, jossa peseytyminen ei ole enää turvallista. Aikuisten lasten kannattaakin aloittaa luopumiskeskustelu jo vuosia aikaisemmin: Mitäs jos myytäisiin vene kun ei se ole ollut vesillä vuosiin, myytäisiin kesäpaikka niin käyttäisit rahasi itse ja sitten ei tule perintöriitoja, kyllä se palveluasunto olisi kiva kun olisi aina kahviseuraa naapurissa, kun Konsta täyttää 18 niin autonhan voisi lahjoittaa hänelle… Luopuminen vaatii työtä oli muistisairautta tai ei, joten siitä vain kaikki auttamaan muutoksessa.
Helkutin hyvin puhuttu. Näistä on pakko keskustella ajoissa, eikä sitten vasta kun ensimmäiset muistisairauden merkit ovat jo ilmassa.
Kiitos Skeitti kirjoituksesta 🧡
Olen 58 v. yrittäjä (olen erikoistunut muistisairaiden ympäristöjen suunnitteluun), huolehdin yhdessä sisareni kanssa 85v. muistisairaasta, omassa kodissaan asuvasta äidistäni. Minulla on kolme lasta, joilla on yhteensä 4 lasta. He elävät ruuhkavuosiaan ja haluisin auttaa heitä arjen pyörittämisessä. Äiti asuu naapurissa, lapset lapsineen 180 km päässä. Minä säntäilen tässä kolmissa. Usein koen riittämättömyyttä ja huonoa omaatuntoa, kun en pysty olemaan kaikille niin paljon läsnä, kuin olisi tarve ja haluaisin. Juu… tiedän, että se on turhaa, mutta…
Olen itse alkanut pohtimaan omaa vanhuutani ja mahdollista muistisairautta tai muuta sairastumista. Miten asiat pitäisi järjestää, että se olisi kaikille siedettävää tai jopa mukavaa? Vastaus ei ihan vielä ole kirkastunut. Keskustelu aiheen tiimoilta on tärkeää koko yhteiskuntaakin ajatellen!
Kiitos Tuija kauniista sanoista. Mä voin hyvin kuvitella, kuinka kiireistä sun arkesi juuri nyt on.
Mä olen miettinyt samaa kuin sä: miten pystyisi itse jo nyt varmistamaan, että oma vanhuus olisi mahdollisimman helppo? Ja miten mä pystyisin pitämään huolta siitä, että mun lapseni voisivat elää myös omaa elämäänsä, eikä heidän tarvitsisi hoitaa mua?
Näihin ei todellakaan ole helppoja ratkaisuja.
Itsellä toinen vanhemmista kuoli muutamia vuosi sitten syöpään. Hän ei olisi halunnut ikinä lähteä talostaan. Nyt leskeksi jäänyt haluaa päästä parempien palveluiden äärelle ja luopua omakotitalon vastuista. Kuolinpesän jäsenenä joutuu olemaan mukana tässäkin casessa. On paljon apua, että myynnissä on mukana ihminen, joka tietää tekniset yksityiskohdat talostaan. Tavaraa on vähennetty paljon menneinä vuosina. Vanhempi polvi on ehtinyt kerätä paljon kaikkea nurkkiin, vaikka niitä ei olisi vuosiin tarvittu.
Teimme myös edunvalvotavaltuus paperit vanhempieni kanssa hyvissä ajoin siltä varalta, että niitä joskus tarvitsee.
Myös pankkiasioissa on hoidettu käyttöoikeus laskujen maksu tiliin. Perussairauksista johtuen tietokoneen/tabletin käyttö on suht haasteellista ja se nopeuttaa asioiden hoitoa. Eivät kaikki tähän suostu, mutta asiasta voi keskustella, jos se katsotaan järkeväksi.
Itse olen tehnyt itselleni testamentin. Tämä siitä syystä, kun olen päässyt osaksi mummoni jakamatonta kuolinpesää. Mummollani oli paljon lapsia, joten perinnön jako ei ole yksinkertaista. Yksi hankala tapaus voi torpata perinnönjaon olemalla vaikea. Oikeudesta saisi pesänjakajan, mutta halua sen kortin käyttämiseen ei toistaiseksi ole.
Näitä asioita sietää pohtia vanhetessaan.
Jouko, osuvaa pohdintaa. Ikääntyminen ei ole koskaan yksinkertainen asia, ja huomioon otettavia asioita on kymmenittäin.
Yritän itsekin välttää turhaa tavaraa, ja aion tehdä kuolinsiivouksen hyvissä ajoin. En halua jättää muksuille isoa rojukasaa setvittäväksi.