Olin tällä viikolla kouluttamassa lukion ja yläasteen opettajia – aiheena oli sosiaalinen media opetuksessa ja yrittäjäkasvatuksessa.
Suurin osa porukasta oli hyvin mukana, ja osa oli jo aiemmin hyödyntänyt sosiaalista mediaa opetuksessa tai yksityiselämässä. Lämpimät kiitokset aktiivisille keskustelijoille ja eri näkökulmien esittäjille!
Minua jäi kuitenkin mietityttämään osallistujien vähemmistö.
Osa heistä vastusti aihetta (tai ehkä minua) sanattomasti. Joillain kädet olivat puuskassa, asento takakennossa ja ilme kyllästynyt. Osa vastustuksesta oli sanallista: kirjat ovat parempia, verkko on pelottava, ei täältä netistä mitään löydy ja verkossa tulee vastaan kiusaamista, asiattomuuksia ja tekijänoikeusloukkauksia.
On äärimmäisen hyvä, että ihminen on kriittinen. (Olisi itse asiassa aika kamalaa valmentaa, jos kaikki vain nyökkäilisivät.) Minun piti perustella näkökantojani, eikä joka detaljiin tietenkään edes löytynyt vastausta kolmen tunnin aikana.
Tiukimpiin asenteisiin olisin kuitenkin odottanut muutosta. Eikö opettajan pitäisi seurata aikaansa ja edes kokeilla sosiaalista mediaa? Toisaalta jos opettaa yrittäjäpainotteisessa lukiossa, eikö pitäisi tietää jotain sosiaalisen median sovelluksista? Minusta on pelottavaa, että jollain opettajalla on henkinen jarru päällä, eikä hän edes pyri vaikuttamaan motivaatioonsa.
Annoin tehtäväksi päivän aikana käydä kommentoimassa blogiani. Erään kommentti oli seuraavanlainen:
Oli kuin 50-vuotias opettaja olisi taantunut 15-vuotiaan tasolle. Hänen kasvoillaan luki ajatus ”Tyhmä harjoitus, ei mua kiinnosta, onks tää pakko tehä?” Tämän jälkeen opettaja vesitti harjoituksen tekemällä sen pintaraapaisuna ja viestimällä samalla, että harjoitus oli turha.
Tarkoitukseni ei ole syytellä kyseistä opettajaa. Minun olisi pitänyt perustella harjoitus paremmin, ja ehkä blogin kommentointi oli hänelle liian syvällemenevä kosketus sosiaaliseen mediaan. Toisaalta kenties hän oli lähtökohtaisestikin muutoskielteisempi tyyppi kuin yleensä, joten olisin vain voinut ohittaa tuon kommentin.
Normaalitilanteessa olisin unohtanut koko seikan, mutta olin pöllämystynyt siitä, että opettaja toimii tuolla tavalla. Oma käsitykseni on, että kouluttajien, opettajien, valmentajien ja kasvattajien perustaitoihin kuuluu itsen ja toisten motivointi.
Jos ei pysty motivoimaan itseään, pystyykö motivoimaan muitakaan?
Opettajien on pelottavan helppo taantua. Osittain se johtuu siitä, ettei heitä yleensä johda kukaan.Kansankynttilä saattaa touhuta vuosikymmenet luokassaan niin, ettei hän saa koskaan mitään korjaavaa palautetta esimieheltään.Rehtorit kyllä käyvät kaiken maailman johtamiskoulutuksissa. Mutta kuten tiedetään, tieto muuttuu huonosti toiminnaksi.Niinpä moni opettaja tottuu elämään kuin pellossa, koska käytännössä hän ei vastaa työnsä laadusta oikeastaan kenellekään.Ihmekö sitten, että näkökulma muuttuu vähitellen minä-keskeiseksi. Viimeiseksi siihen tarvitaan jotain ulkopuolista Punapää-Katleenaa kertomaan, miten näitä opettajan hommia kannattaisi kehittää.
Jos opettajalta puuttuvat motivaatio ja innostus, hänen on erittäin vaikeaa motivoida ja innostaa muitakaan. Asenne ratkaisee: Miten kiinnostunut opettaja on siitä, mitä maailmassa ja omassa ympäristössä tapahtuu? Miten kiinnostunut hän on oppilaistaan tai opiskelijoista, työstään sekä omasta kasvustaan ihmisenä ja ammattilaisena?Ajoittain voi iskeä uupumus ja työt kuormittavat, vievät tilaa edellä mainituilta. Mutta poteroitumisen vaara voi vaania, kuten Jari sanoo. Olo on silloin kuin Kiven runon oravalla, joka makeasti makaa sammalvuoteellansa.On inhimillistä, että ihminen suhtautuu uusiin asioihin hiukan varauksellisesti. Uusi voi pelottaa, tuntua jopa uhkaavalta ja vähintään häiritsevältä. Sillä asenteella ei vain enää pärjää.Olen opettaja, pidän työstäni. Sokraattinen näkemys opettajasta "paarmana, kätilönä ja pitojen vetäjänä" on lähellä järkeäni ja sydäntäni 🙂
Kiitos kommenteista!Jari, hämmentävintä oli, että käsittääkseni kyseinen opettaja oli koulutuksessa omasta vapaasta tahdostaan. Ehkä hän tosiaan halusi olla yrittäjyyskasvattaja omilla ehdoillaan, ilman kaiken maailman mukasosiaalismediahömpötyksiä ja rastakatleenoita.Tiina, on upeaa, että jaksat motivoitua ja motivoida. Se on yksi osa opettajan työtä, mutta kaikki eivät ole sitä ehkä hoksanneet.
Muutospelkoisuutta. Tilanne on sama kuin levyseppähitsarilla jolle sanotaan, että hitsaukset hoidetaan robotilla tästä eteenpäin ja hitsarista tulee operaattori robotille.Siitä huolimatta, että hitsari pääsee uudessa hommassaan helpommalla, työskentelyolosuhteet paranevat ja palkkakin hyvällä onnella nousee, on vanha tapa silti jostain kumman syystä parempi.Vastarintaa aiheuttaa pelko oman osaamisen muuttumisesta hyödyttömäksi ja tunne siitä, että aika on ajanut itsestä ohitse.Tietysti, kolmekymppinen naisihminen neuvomassa viisikymppisiä ukkoja – ei ehkä yhdistelmä jossa yleisö näkee vetäjän auktoriteettina.Näin mielenkiinnosta, tytöttelikö kukaan tästä vastarintaisesta yleisöstä?
Bisnes, onneksi suurin osa porukasta oli innokkaana mukana – ja suurin osa oli itse asiassa 30-40-vuotiaita. Ryhmä oli kokonaisuutena aktiivinen ja keskusteleva.Kukaan ei tytötellyt, mutta vähättely on kyllä mulle tuttua joistain aiemmista koulutuksista. Arvasit aivan oikein vähättelysakin. Jos joku sattuu tytöttelemään, kyseessä on 50-60-vuotias mies.Muutos on monelle pelottava asia. On paljon mukavampaa puolustaa omia poteroita kuin mennä eteenpäin.
Monilla opettajilla on tarkka mielikuva, mitä heidän työnsä sisältää ja mitä ei. Niin kuin joskus puhuttiin leipäpapeista, on olemassa myös leipäopettajia. Syynä saamaasi kommenttiin voi tietysti olla ihan vain huono päivä, niitä varmaan sattuu kaikille aina joskus. Samoin voi syynä olla, ettei julkinen kommentointi ole välttämättä helppoa ihmisille, jotka eivät ole siihen tottuneet ja vasta harjoittelevat. Nythän hänellä olisi tässä loistava mahdollisuus itse kommentoida uudelleen, jos sattuu lukemaan blogiasi vielä ;)Mitä luulet, olisiko kommentti irronnut helpommin, jos he olisivat saaneet kommentoida mitä tahansa blogia? Silloin hän olisi voinut hakea sellaisen aiheen, josta luontevasti on kommentoitavaa (esim. oppimiseen liittyvä blogi tai hänen omiin harrastuksiinsa liittyvä blogi).
Katleena, erinomainen & ajatteluttava teksti. Hyviä havaintoja. Kiitos! Edustan itse sitä ajattelua, jonka mukaan on turha odottaa muilta innostusta, jos ei ole itse innostunut. Kuinka siis opettajana edellyttää oppilailta innostumista uusista asioista, jos ei itsessä ole sisäistä innostumisen ja uteliaisuuden rakennetta. Innostus on tunne, ja tunne tarttuu.
Kiitos kommenteista!Katri, jouduin käyttämään omaa blogiani siksi, että saisin tarvittaessa poistettua kommentit. (Kaksi osallistujaa pyysikin poistamaan tekstinsä, niin kuin olin uumoillut.) Toisaalta oman blogini aihepiiri sopi koulutuksen teemaan varsin hyvin.Mielenrauha, innostus todellakin tarttuu. Sain aika monen tartutettua, ja heti valmennuksen jälkeen porukka loi oman FB-ryhmänkin. 🙂 Joillain kuitenkin oma kiinnostumattomuus on niin vahva, että kouluttajan motivaatio ja motivointi ei enää pure.
Ja itsekin kouluttajana – on viisautta tunnistaa mahdoton. Kun ei tartu, niin ei tartu. Vastaan voi mennä vain puolitiehen. Jos opettajia miettii, niin se innostumattomuuskin tarttuu. Omien lasten kohdalla olen nähnyt, miten kiinnostus koko aineeseen on lopahtanut, kun innostunut ope on vaihtunut leipäopettajaan. Flegmaattisuus on suorastaan tulvinut sisään.