Myin kesätöikseni torilla leipää yläaste- ja lukioikäisenä. Sain tuolloin osani aikuisten miesten häirinnästä.
Mieleeni on jäänyt turpeahuulinen 30-40-vuotias setä, joka kutitti sormellaan kämmentäni aina kun hän laittoi kolikot käteeni. *puistatus* Sama setä tuli kerran puhaltamaan korvaani, kun olin kaupan maitohyllyllä. Pelästyin niin, että lähdin kotiin ostamatta mitään.
Eräänä kesäaamuna kauppasin turpeahuulelle karjalanpiirakoita. En ajatellut sanamuotoa lainkaan, kun kerroin, että "minulla on tänään tuoretta piirakkaa". Turpeahuulen silmiin syttyi valo, hän koukisti etusormeaan ja kysyi merkitsevästi kulmiaan kohautellen: "Saakos sun piirakkaas kokeilla?"
En 16-vuotiaana osannut olla jämäkkä, vaan väistelin sedän katsetta ja kerroin vain tuotteiden hintoja. Muistan yhä sen vastenmielisyyden ja nöyryytyksen tunteen.
Törmäsin eilen kahvilassa samaan mieheen. Olin juuri lähdössä, kun setä tuli sisään. Hän ilahtui kovasti näkemisestäni ja kyseli kuulumisia.
Mitä tekee 36-vuotias aikuinen nainen, jämäkkä ja nasevasanainen konsultti?
Väistin katsetta, mutisin jotain epäselvää ja kerroin, että minun pitää lähteä.
Taannuin välittömästi 20 vuotta taaksepäin, menetin kaiken henkisen ryhtini ja tunsin häpeää. Siis minä, joka yleensä en häpeile juuri mitään saati pelkää ihmisiä.
Päätin kaksi asiaa.
1) Seuraavan kerran kun satun törmäämään turpeahuuleen, katson häntä silmiin enkä väistä. En aio hävetä 20 vuotta sitten tapahtuneen seksuaalisen häirinnän vuoksi.
2) Kun kuulen raiskausoikeudenkäynnistä, jossa uhri tuntee häpeää raiskaajan edessä, en päivittele uhrin tunteita. Jos minä jäädyn pelkistä lapsena kuulluista tuhmista jutuista ja käden hipeltämisestä, en ole oikeutettu ihmettelemään raiskauksen uhrin tunteita.
Kiitos tästä tekstistä. Luulenpa, että harvassa ovat naiset jotka ovat säästyneet tällaisilta kokemuksilta elämässään, ja se on ihan äärettömän surullista.
Olet ihan oikeassa. Minulle ei ole koskaan käynyt mitään tuon pahempaa, joten olen varmasti onnellisten joukossa.
Katleena,
olet ihan oikeassa, uhrin ei pitäisi tuntea syyllisyyttä! Niin kuitenkin usein on; itse koin ensimmäisen vastaavan tapauksen 14-vuotiaana, jolloin tallilla omistajaukko kävi takaa rintoihini kiinni. Häpesin sitä niin, etten koskaan uskaltanut kertoa siitä äidilleni!
Vuosia myöhemmin jouduin pomoni ahdistelemaksi. Silloinkin syytin itseäni – vietin aamuisin tunnin valiten vaatteita, jotka eivät herättäisi tiettyjä mielleyhtymiä pomoni mielessä. Siinäkin syyllisenä oli minä, eikä keski-ikäinen törkyukko.
Milloin yhteiskuntamme oppii olemaan syyllistämättä uhria?
Yäh, olet joutunut äärimmäisen vastenmielisiin tilanteisiin. Olen tosi pahoillani puolestasi. Minua ei sentään ole kähmitty.
Ikävä kyllä ainoa asia, joka vähentää uhrien syyllistämistä, on uhrin oma käytös. Kukaan ei syyllistä sinua, jos et anna sitä tehdä. Käännä häpeä tekijää kohtaan, koska hän on se, jonka pitäisi hävetä.
Jos tyttö tai nainen kokee seksuaalista häirintää, hänen kannattaa heti nostaa tekijän käytös näkyväksi. Alaikäisillä ei ehkä ole rohkeutta tähän, mutta me aikuiset voimme mainita asiasta välittömästi.
Tästä täytyy muuten minunkin puhua jo etukäteen omille tyttärilleni, kun he tulevat vanhemmiksi. On tosi pelottava ajatus, että omat lapseni häpeäisivät uhriksi joutumista niin paljon, että he eivät uskaltaisi kertoa asiasta minulle.
Erityisen pelottavaa on, että ajattelen _kun_ lapseni joutuvat seksuaalisen häirinnän kohteeksi. En ajattele "jos", koska ennemmin tai myöhemmin jokainen nainen kokee vastaavaa. 🙁
Olinkin kommentoimassa, että kasvatuksella on iso rooli uhriutumisessa, mutta mukava huomata, että Katleena toi sen esille muutenkin.
Väitän, että uhrin syyllistyminen on meille hyvin syvään juurtunut kasvatuksen myötä tullut reagointitapa. Niin syvään juurtunut, että siirrämme sen huomaamatta ja tiedostamatta edelleen omille lapsillemme. Oletteko lukeneet Marklundin ja Snickaren kirjan Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan? En väitä, että syyllistyminen on naisongelma, sillä sama tapahtuu raiskatulle miehelle (joka on kasvatettu niin, ettei saa valittaa ja itkeä). Mutta tuo kirja herätti huomaamaan kuinka syvälle juurtuneet mm. sukupuoliroolit ovat. Väitän, että samalla tavalla uhrin syyllistyminen siirtyy sukupolvelta toiselle.
Katleena, on hienoa ja kunnioitettavaa jos puhut tästä tyttärillesi kun kasvavat isommiksi. Toki pienillekin lapsille kannattaa puhua pedofiileistä termein, joita he ymmärtävät mutta eivät pelästy. Ammattikasvattajilla on vinkkejä siihen, miten näistä vaikeista asioista voi puhua lapsille parhaiten.
Petra, olen ihan samaa mieltä tuon kasvatusasian kanssa. Minut oli (ja on) kasvatettu niin, että vieraille ihmisille ollaan kohteliaita. Sen sijaan vanhempani eivät varmasti olleet edes tajunneet, että voisin joutua seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Niinpä minua ei ollut opetettu siihen, miten noissa tilanteissa tulee toimia. Opitut mallit neuvoivat vain kohteliaisuuteen ja korrektiin väistämiseen, joten toteutin niitä.
Toistaiseksi muksumme ovat niin pieniä, että he eivät liiku missään yksin. Silti olemme jo jutelleet siitä, että jokaisella on vartalossaan yksityisalueita, joihin kukaan ei saa koskea ilman lupaa. Sitä mukaa kun lapset kasvavat, asiaa täytyy avata enemmän.
Todella koskettava juttu. Muistui mieleeni opiskeluajalta tapaus kirjastosta. Lehtilukusalissa ”turpeahuulinen” oli ujuttanut naistenlehden sisälle kuvan pornolehdestä. Otin tuon lehden eteeni ja järkytyin, kun keskiaukemalta lävähti eteeni kuva, jota en olisi voinut viattomissa unissanikaan kuvitella (siihen aikaan nuoret neidot olivat tosi viattomia keskimäärin). Turpeahuulinen seurasi reaktiotani vieressä. Tajusin sen melko pian. Kamalinta oli inhon ja pelästyksen lisäksi se, että en uskaltanut käydä kirjastossa pitkään aikaan. Ei riittänyt, että ukkeli käytti minua hyväkseen, vaan varasti lisäksi minulta rakastamani kirjaston kirjoineen. Tuosta tapauksesta on 39 vuotta aikaa, mutta muistan sen varmaan aina.
Olisiko lapsille kerrottava etukäteen? Miten heitä varoittaisi ja vahvistaisi? Kertomalla heille rajat, joita aikuinen ei saa ylittää. Vahvistamalla heidän itsetuntoaan. On varmaan lastenkirjojakin, jotka käsittelevät aihetta, mutta ei just nyt muistu mieleen. Keskustelemalla lasten kanssa ylipäätään elämästä. Kuuntelemalla lasta.
Inhottava kokemus tuokin. 🙁
Varmasti monen aikuisen on vaikea jutella seksuaalisesta häirinnästä lastensa kanssa, ja siksi asiat jäävät käymättä läpi. Sitten lapsi on täysin aseeton, kun epämiellyttävä, asiaton – ja usein täysin laiton – tilanne tulee eteen.
Vanhempien on oltava tarkkana, kun näistä asioista keskustelee etukäteen lasten* kanssa. Mitkä sanat valitsen? Miten pidän keskustelun lasten tasoon sopivana? Valinnat eivät ole aivan helppoja, ja keskustelussa on seurattava tarkkaan lasten reaktioita.
* Tämä keskusteluhan pitää muuten käydä sekä tyttöjen että poikien kanssa.
Mielestäni lapselle voisi puhua, että hän aina kertoisi vanhemmilleen, kun joku aikuinen tekee jotain sellaista, että siitä tulee pahaa oloa ja että se ei koskaan ole lapsen syy. Ennenkaikkea lapselle kerrottava, että häntä ei koskaan rangaista myöskään siitä, kun hän puhuu vanhemmilleen, vaikka tekijä kieltäisi puhumisen.
Hyvä yhteenveto! Meillä ollaan jo harjoiteltu tuota "aina pitää voida kertoa aikuisille" -asiaa: Jos kertoo rikkoneensa tavaran, siitä ei tule rangaistusta. Sen sijaan jos jää kiinni asian piilottelusta, joutuu jäähylle miettimään tekosiaan.
Olisi upeaa, jos tämä sama käytäntö kulkisi teini-ikään ja aikuisuuteen asti. Parempi kertoa ikävät asiat kuin yrittää haudata ne piiloon.
Miehenä puistattaa lukea näitä tekstejä. Ei vaan tajua, kuinka urpoja jotkut kanssaelävät voivat olla, vieläkin! Mutta kissan nostaminen pöydälle varmasti on askel parempaan suuntaan.
Kiitos kommentista! Minäkin uskon, että näistä asioista pitää puhua julkisesti.
Se muuten kiukuttaa, että jotkut käpälöinnin uhrit leimaavat koko miessukupuolen syyllisiksi. Eihän rivopuheisuus tai naisten käpälöinti johdu siitä, että tekijä on *mies*, vaan siitä, että tekijä on *sairas*.
Kamalia tarinoita! En halua toistaa yllä kirjoitettuja hyviä kommentteja, mutta otan pari näkemystä lisää.
Katleenan tarinassa on lisäksi huomioitava se, että Katleena on tuolloin ollut asiakaspalvelu-/myyntitilanteessa. Tällöin asetelma on vieläkin ’heikompi’ Katleenan kannalta. ”Vieraille ihmisille on oltava kohtelias”, mutta asiakaspalvelu- ja myyntityössä asiakkaita kohtaan tökerö käytös johtaa helposti asiakkaan menettämiseen ja pelko voi olla jopa potkuista. Silloin sitä sulattaa/hyväksyy asioita, joita ei tarvitsisi missään olosuhteissa hyväksyä. Ei ole varmasti helppo 16-vuotiaana kertoa esimiehelleenkään moisesta. Mitenkähän esimies reagoisi asiaan?
Nostan hattua eräälle kohta 60-vuotiaalle esiemiehelle, joka kertoo uudelleen ja uudelleen henkilökunnalleen (suurin osa naisia, jotka tekevät asiakaskäyntejä), että jos mitään kokemuksia asiakaspalvelutilanteissa tulee, että asiakas ylittää tai saattaa ylittää työntekijän henkilökohtaisen reviirin, sitä ei saa hyväksyä! Asiakkaalle voi huomauttaa asiasta heti ja joka tapauksessa on paras poistua tilanteesta ja olla yhteydessä esimieheen välittömästi. Jokainen tietää oman reviirinsä parhaiten itse (absoluuttisia mittareita ei ole, mikä on oikein ja mikä ei) ja jokaisella on oikeus poistua itse kokemastaan epämiellyttävästä tilanteesta.
Katleenan tarina osoittaa sen, että henkinen yliote/nöyryytys voi jättää todella pitkäaikaisia muistijälkiä. Vaikka kuinka on kasvanut ja varttunut niin samaisen nöyryyttäjän edessä vuosienkin jälkeen käy helposti niin, että selkäranka valuu takapuoleen ja tilanteesta poistuu vähin äänin kuin uitettu koira. Onhan näistä nöyryyttäjäopettajistakin tarinoita, kun opettajan asema oli huomattavan auktoriteetti kansakouluaikoihin.
Hyvä yhteenveto! Jos uhri on "alemmassa" asemassa kuin kähmijä (vrt. myyjä ja asiakas; oppilas ja opettaja; alainen ja esimies), häirintää on äärimmäisen vaikea torjua.
Yllätyin itsekin häirinnän muistijäljen pituudesta. En osannut kuvitellakaan, että kyseisen miehen näkeminen aiheuttaisi tuollaisen reaktion. Nyt kun osaan varautua, en enää anna saman tapahtua.
Kiitos.