Kukkuu, minä täällä taas – tällä kertaa ilman kampylobakteeria.
Olen tänään kirjoittanut kirjaani, ja yksi teemoista on ollut koulutuksen konkreettisuus vs. teoreettisuus.
Hahmottelin tällaisen kuvan, jossa yritän selventää, mikä merkitys on ylätason teorialla ja perustason konkretialla.
Ajatukseni on, että molempia tarvitaan:
1) Konkreettiset vinkit on pakko sitoa ylätasoon, sillä muuten ne eivät kytkeydy mihinkään. Moni on jo illalla ehtinyt unohtaa, miksi lauseenvastikkeita ei kannata käyttää, jos en perustele ohjettani selkeydellä.
2) Ylätaso ilman konkretiaa on pelkkää ohutta yläpilveä, eikä kouluttajan viesti avaudu käytännössä. Osallistuja jää miettimään, miten ihmeessä ollaan selkeitä ja kuinka hälytetään apua. Pahimmassa tapauksessa osallistuja keksii itse kätevät toimintamallit, jotka voivat olla päin seiniä.*
Jostain syystä näitä kakkosvaihtoehdon esityksiä näkee ja kuulee yllättävän usein – erityisesti ehkä seminaaripuheenvuoroissa. Keksin tähän kaksi syytä:
2) Ylätason ohjeesta ollaan harvoin eri mieltä. Yleensä ihmiset kiistelevät konkretiasta eli toteutustavoista. Niinpä on ihanan rentouttavaa vain höpistä ylätasoa. Kukaan ei kiistä, eikä synny tappelua. Voin tuntea olevani hyvä kouluttaja, kun jaarittelen pelkkää teoriaa. Jos vielä esitän ylätason huttuni vaikeilla termeillä ja monimutkaisilla lauserakenteilla, entistä harvempi uskaltaa kysyä yhtään mitään.
* Jotkuthan soittavat hätänumeroon, jos heiltä on varastettu polkupyörä. Jotkut taas kuvittelevat, että selkeä teksti syntyy mahdollisimman lyhyistä lauseista.
Mitä tästä opimme? Hyvä koulutus syntyy sopivasta yhdistelmästä teoriaa ja käytäntöä. Ajassa mitattuna konkretia vie enemmän aikaa, koska sitä käydään läpi harjoituksin, esimerkein ja vaikka tapaustyöskentelynä.
Katleena, puhut asiaa. Koulutuksen ostajat haluavat tietoperustan sidontaa konkretiaan ja sitä, että aikaa käytetään tapausesimerkkeihin ja niistä johdettuihin harjoituksiin. Niistä jää muistijälki. Mutta ilman ylätasoa ne jäävät hajalleen, eikä kokonaiskuvaa päästä muodostamaan.Terveempiä päiviä ja intoa kirjantekoon!
Ylätaso vs. konkretia on jokaiselle yliopisto-opiskelijalle tuttu vastakkainasettelu. Hyvänä esimerkkinä on tällä hetkellä käymäni Sustainable Development in a Global Context jossa osallistujat yleensä tyytyvät selittelemään lähinnä jotain sanahelinää, joka ei koskaan oikeasti riipaise tätä kuihtuvaa planeettaa. Olen ottanut oikein vittumaisen tyypin maineen sillä että kaivan ihmisistä aina konkreettisia esimerkkejä ja ratkaisuja, mutta toisaalta uskon että kurssikaverit saavat sillä tavalla enemmän irti itsestään ja kurssista. Kuinka se kirjan kirjoittaminen? Saitko välitavoitteen valmiiksi? Täällä jo innolla odotellaan opuksen julkaisua 🙂
Kiitos kommenteista!Tia, kiva kuulla, että olet samoilla linjoilla. Se on juuri konkretia, joka saa teorian elämään.Lassi, on hyvä että osallistujat vaativat konkretiaa. Olin pari viikkoa sitten valmentamassa eräässä konsulttifirmassa, jossa osallistujat kokeilivat teesieni kantavuutta. Päivästä tuli aivan loistava, kun väittelimme ja keskustelimme – sen sijaan että olisin luennoinut omiani.Kirjasta on juuri nyt valmiina 60 sivua. Jäin välipalkinnosta jälkeen 3 sivua, koska viime sunnuntaina koossa oli vain 47 arkkia. Prkl. Olen tänään kuitenkin ottanut tappiota kiinni ja vääntänyt kokoon 13 sivua.
Usein on niinkin että oppilaat hallitsevat joko teorian ilman konkretiaa, tai päinvastoin. Siksi suosisin sellaista lähestymistapaa, jossa ensin kartoitettaisiin lähtötilanne ja vasta sen jälkeen syvennettäisiin konkreettista osaamista teorialla, tai päinvastoin. Otetaan kiinni siitä mitä jo osataan ja nivotaan sitten se osaksi sitä mitä ollaan opettamassa.
Katleena,Kiitokset jälleen oivaltavasta kirjoituksesta!Ylätasolle on helppo jämähtää myös sen takia, että abstraktit käsitteet ovat monitulkintaisempia ja siten vaikeammin kritisoitavissa. Tämä selittää nähdäkseni akateemiselle keskustelulle tyypillisen sanahelinän, jossa itse puhujakaan ei välttämättä enää tiedä, mistä puhutaan. Einsteinin nimissä kulkee sitaatti: "Jos et osaa selittää yksinkertaisesti, et ymmärrä selittämääsi."Olet nähdäkseni täysin oikeassa siinä, että kummallakin tasolla täytyy liikkua. Konkretisointi, ja mikä vielä parempi, kuten myöhemmässä kommentissasi toteat, koulutettavan materiaalin nivominen osanottajien omaan elämään, jalkauttavat vasta asian toteutettavaan muotoon. Tässä taas vaivaa usein konsulttitauti: puhe vilistää anekdootteja ja käytännön esimerkkejä, mutta tarkempi kaivelu osoittaa, että korean pinnan alta ei löydykään mitään arvokkaampaa.Voisiko kenties ajatella, että ylätaso sisältää itse aineksen, mutta vasta konkretian ja omakohtaisuuden kautta aines pystytään ottamaan käyttöön?
Samuli, kiitos kommentista! Ihannetilanteessa ryhmä on niin homogeeninen, että tiedot ja taidot ovat samalla tasolla. Ihannetilanteessa voitaisiin myös selvittää osaamisen taso tarkkaan, jolloin voitaisiin keskittyä vain uusiin asioihin.Käytännössä asia on ikävä kyllä toisin. Työelämän valmennuksissa porukka on lähtötaidoiltaan yllättävän epätasaista, eikä asiakas yleensä edes halua kustantaa esihaastatteluja, joissa tarkistettaisiin nykyinen tietotaso. Useimmiten teetän verkossa tiiviin esitehtäväkyselyn, ja jo se paljastaa, kuinka heterogeeninen ryhmä on. Tämän vuoksi valmennuksessa on pakko olla sekä perusasiaa että lisäpalikoita. Yleensä kerron heti päivän alussa, että jokainen kuulee tänään jotain tuttua, mutta jokainen myös oppii uutta.
Lauri, kiitos kommentista ja positiivisesta palautteesta!Esitit lopussa hyvän yhteenvedon: konkretian kautta saamme ylätason käyttöömme. Ilman ylätasoa kaikki käytännön toimintaohjeet ovat vain nippu vippaskonsteja. Toisaalta ilman konkretiaa ylätaso ei voi "ruumiillistua".Omalla alallani hyvä esimerkki käytännöstä ilman teoriaa ovat vanhentuneet kielioppisäännöt. Moni muistaa, kuinka aikanaan tankattiin "alkaa tehdä, rupeaa tekemään". Sellainen muoto kuin "alkaa tekemään" oli täysin kielletty. Moni vannoo yhä tämän vanhentuneen säännön nimiin, mutta ei tiedä, mikä teoria vaikuttaa tähän käytännön sääntöön.Nykyään kielentutkimus pitää "alkaa tekemään" -rakennetta mahdollisena, koska se on samalla lailla ikivanha suomen kielen rakenne kuin sen "alkaa tehdä" -siskokin. Aikanaan toinen vaihtoehto valittiin kirjakieleen, mutta ei ole olemassa mitään kielitieteellistä perustetta, miksi toinen olisi "oikea" tai toinen "väärä". Kysymys oli vain valinnasta.Kun tietää teoriatason, pystyy poistamaan käytöstä vanhentuneita ohjeita, jotka muussa tapauksessa jäävät pyörimään käsiin hyödyttöminä.Omasta puolestani jokainen voi alkaa kirjoittamaan tai alkaa kirjoittaa tämän rakenteen kuinka haluaa: mikään teoreettinen perustelu ei kiellä kumpaakaan.