Opetin kuusivuotiaalle esikoisellemme, kuinka Spotifya käytetään. Tein soittolistan nimeltä Muksuille ja vein sinne muutaman biisin lapsen toiveiden mukaan.
Jätin esikoisen koneen pariin ja kuuntelin toisesta huoneesta, kuinka hän lähti etsimään musiikkia. Puolen tunnin päästä koossa oli 26 kappaleen soittolista: Fintelligensiä, Ipanapaa, Indicaa, Metsatöllia, Volbeatia ja Hevisaurusta.
Esikoinen ei osaa englantia, mutta hän lunttasi bändien nimien kirjoitusasut cd-levyjen kansista.
Kertaakaan en kuullut hänen sanovan mitään tähän suuntaan:
Mä en haluais opetella mitään uutta. Nää cd:t on ihan hyviä.
Hirvee vaiva tässä uudessa järjestelmässä.
Miks sitä pitäis ryhtyy käyttämään mitään uutta? Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.
Lapsi oppii uutta mielellään. Hän oppii nopeasti ja kokeilemalla. Jos muksu jää jumiin jonkin asian kanssa, hän tulee kysymään apua.
Miksi me aikuiset emme ota käyttöön uusia asioita yhtä sulavasti ja soljuvasti?
Kun organisaatioon hankitaan mikä tahansa uusi järjestelmä, sen sisään ajamiseen varataan aikaa ja rahaa. Tarvitaan käyttökoulutusta, asennekasvatusta, työpajaa, kick-off-tilaisuutta ja promootiota. Muuten me aikuiset emme opi.
Missä vaiheessa me muutuimme?
Muuttumisen ensimmäinen askel lienee ruokapöydässä.
En tiedä milloin täsmälleen muutimme uteliaasta lapsesta muutoksia vastustaviksi aikuisiksi.
Mutta työyhteisössä ainakin nämä asiat vaikuttavat:
– 10-20 vuotta koulua ja opiskelua on saanut aikaan uuden oppimiseen liittyvän trauman
– organisaation työtahti, joka ei anna riittävästi aikaa syventyä uuteen
– epäluuloisuus työnantajan motiiveja kohtaa
– uuden järjestelmän koetaan tuovan tarpeetonta lisätyötä sen sijaan, että se helpottaisi työskentelyä
Lisäksi koulutusta ja työpajoja tarvitaan senkin takia, että kaikki oppivat käyttämään uutta järjestelmää yhtenäisellä tavalla. Muutoin uudesta järjestelmästä ei useinkaan saada täyttä hyötyä.
Kiitos kommenteista!
Isot organisaatiot tarvitsevat ilman muuta jonkin verran järjestelmien sisäänajokoulutuksia. Yksi syy on siinäkin, että jotkut järjestelmät ovat käytettävyydeltään niin pahuksen huonoja, että niitä ei millään opi kokeilemalla.
Lähinnä minua ihmetyttää meidän aikuisten asenne. Läheskään kaikilla ei ole halua oppia. Sen sijaan meillä on valtava halu roikkua totutussa.
Jos lapsilla olisi aikuisten asenne, he eivät koskaan oppisi edes kävelemään. "Tää konttaaminen on ihan hyvä juttu."
Utelias lapsi on osin myytti. Yritäpä vaikka opettaa lasta uusiin nukkumaanmenorituaaleihin tai vieroittaa tutista. Jos joudut opettamaan aikuisille ihmisille uusia työtapoja, ajattele heitä lapsina, joiden unilelut vaihdat uusiin.
Erittäin hyvä vertaus!
Tosin kysymys on myös siitä, mitä lapselle on opetettu. Jos joka ilta on ollut tismalleen samanlainen, muksua tietenkin pelottavat uudenlaiset iltatouhut.
Meidän perheessä on elämänmeno sen verran vaihtelevaa keskiaikatapahtumineen ja partioleireineen, että muksut nukahtavat millaisissa olosuhteissa tahansa ja minkä unilelun kanssa tahansa.
On meitä aikuisiakin erilaisia. Jos organisaatiossa on tapana kannustaa oppimiseen ja ottaa sujuvasti käyttöön uusia työkaluja, muutos on henkilöstölle paljon helpompaa kuin vanhakantaisissa organisaatioissa (kuten julkishallinnossa).
Totta tosiaan: kuinka mielenkiintoinen on tämä yhteiskuntamme, missä muutosvastarinta, mi uuden oppimista tehokkaasti terrorisoi, on (ainakin ollut) vaalittava arvo sinänsä ihan koulun penkiltä lähtien, samalla kun puhumme valtavasti muutosten ja kehityksen edistymisen tarpeellisuudesta… Sillä eikö juuri tuo muutosvastarinta ole ensimmäisiä arvoja joita koulussa opimme! Meitä opetetaan olemaan tietynlaisia, tietynkaltaisesti suhtautumaan itseemme ja oppimiseemme. Aika monelle se tasapäistämisen jyrä on käynyt kohtalokkain seurauksin, koska käsitykset omista kyvyistä omaksua ja tehdä uusia asioita ovat melko lailla latistettuja. No toivotaan, että koulumaailma on kehittynyt sitten menneiden vuosien ja nykypäivän koululaisista kasvaa itsevarmoja ja rohkeita uusien asioiden opettelijoita.
Tekisi mieli sohaista tähän sellainenkin piikki, että työelämässä muutosvastarinnassa saattaa kyllä olla kyse vähän myös henkisestä laiskuudesta. Uusiin asioihin tarttuminen ja niiden opetteleminen vaatii nimittäin vomua!
Pidetään toivoa yllä ja uskotaan maailman muuttuvan paikaksi, jossa puhaltaa toinen toistaan kannustavaisemmat energiat ja muutosten pelko hälvenee kaikkien kansalaisten keskuudesta. Rohkeasti kaikki siis tarttukoon uusiin tuuliin ja ennalta tuntemattomiin tuleviin totuuksiin!
Tosin onhan se niinkin, että kaiken karvaiset vastarannankiisket ja jarrumiehet ovat elintärkeä vastavoima peränpitäjinä, ettei ihan vauhtisokeus veisi mukanaan.
Iloa päivään ja kiitos blogistasi Katleena!
Mari, kiitos palautteesta!
Olet ihan oikeassa, että vastarannankiisket ovat monesti tärkeä vastavoima. (Jos minä ratkaisisin yksin meidän taloutemme asiat, perheemme muuttaisi vuoden välein kiinnostavampaan taloon.)
Kuten sanoit, uuden opettelussa on usein kyse juuri henkisestä laiskuudesta. Tunnistan saman ilmiön itsessänikin. En millään jaksaisi vaihtaa vanhaa toimivaa digiboksia uuteen, koska sitten joudun tappelemaan uuden kaukosäätimen ja uusien ominaisuuksien kanssa.
Lopulta kuitenkin kun olen ryhtynyt muutokseen, olen ihan tyytyväinen: moni homma nopeutuu ja vaivannäkö kannatti.
Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että lapsen uteliaisuus ja kaiken uuden hyväksyntä sellaisenaan olisivat aikuisessa yksinomaan hyviä piirteitä. Työelämässä on jo ihan tarpeeksi jatkuvaa muutosta. Kuvitelkaa nyt, jos ihan kaikki innostuisivat ihan jokaisesta uudesta ideasta koko ajan täysillä – jäisi aika monessa paikassa ne varsinaiset työt tekemättä.
Aikuisen tehtävä on tietää jo aika paljon siitä, miten asioita kannattaa tehdä. Lapsi voi huoletta oppia uutta, koska voi luottaa siihen, että se, mitä aikuisilta oppii on suurimmaksi osaksi järkevää. Jos aikuiset alkavat vipeltää jokaisen idean perässä kritiikittä, ei lastenkaan oppimisesta tule mitään.
Janka, ilman muuta tarvitsemme kritiikkiäkin.
Lähinnä mietin sellaista tilannetta, jossa organisaatio on jo tehnyt päätöksen uuteen järjestelmään siirtymisestä. Silloinhan käyttäjän vastustuksesta ei ole enää mitään hyötyä, vaan se vain hidastaa prosessia.
Hei Katleena,
Seth Godin on jopa kirjoittanut minikirjan nimeltä Poke The Box tästä aiheesta. (http://www.amazon.com/Poke-Box-Seth-Godin/dp/1936719002) Hän uskoo että nykyinen koulutusjärjestelmä, joka tasapäistää kaikki opettelemaan ulkoa samoja asioita on syypäänä aikuisten muutosvastarintaan. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja avoimia opettelemaan uusia asioita, kunnes heidät koulutetaan olemaan hiljaa ja olemaan erottautumatta muista.
Vaikka en täysin allekirjoita kaikki Godinin väitteitä, on hänellä vinha perä kirjoituksissaan. Nykyinen koulutusjärjestelmämme perustuu edelleen erittäin vahvasti tiedon ulkoa opetteluun. Nykyaikana jolloin informaatio on helposti kaikkien saatavilla, eikö meidän tulisi keskittyä enemmän muihin asioihin, kuten ideoiden prosessoimiseen, yhteistyötaitoihin tai vaikka luomaan ja kehittelemään omia ajatuksia?
PS: Godinilla on muitakin merkittäviä teoksia, etenkin Linchipin -niminen kirja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen opus.
Kiitos kirjavinkistä! Tuo Poke the Box olikin ihan uusi tuttavuus.
Tässä vaiheessa on muuten pakko mainostaa lempiharrastustani, partiota. Meillähän toiminta perustuu tekemällä oppimiseen, luonnossa olemiseen, yhteistyö-, media- ja esiintymistaitojen harjoitteluun sekä johtamisharjoituksiin. Siinä missä suomalaisessa koulutusjärjestelmässämme on aukko, partio täyttää sen aika hyvin. 🙂