Aivopesu tehdään niin, että ihmisen muistoista pyyhitään koko hänen henkilökohtainen historiansa. Ihminen saadaan epäilemään kaikkea, mitä hänelle on kerrottu ja mihin hän on uskonut. Lopulta minuus hapertuu.
Tilalle tuotetaan vihollisen valikoimat sisällöt, jotka eivät kuulu ihmisen aitoon identiteettiin. Toimittaja Edvard Hunter kertoi kirjassaan Brain-washing in Red China, kuinka Korean sodassa vangeiksi jääneet amerikkalaissotilaat saatiin uskomaan kommunismiin.
Nykyinen arkkitehtuuri tekee yhteisölle täysin samaa kuin aivopesu yksilölle. Tämä on jatkunut jo 1960-luvulta asti. Arkkitehtuuri tyhjentää kulttuurimme ja rakennushistoriamme ja ojentaa tilalle merkityksetöntä lasipintaa ja betonikuutioita.
Olen tämän viikon Tampereella rustaamassa seuraavien kirjojen käsikirjoituksia. Lähdin kävelylle katsomaan kaupungin arkkitehtuuria.
Olisiko missään mitään kauniimpaa? Kävellään Hämeenpuistoon.
Jostain syystä nykymaailma on unohtanut symboliikan – siis sen että yksityiskohdat voivat symboloida jotain tärkeää.
Aiemmin tämä osattiin. Arkkitehti Wivi Lönn suunnitteli 1900-luvun alussa Tampereen keskuspaloaseman, jonka torniin hän piirsi jugend-henkiset savukiehkurat.
Hämeenlinnassa Verkatehtaan päätykolmion koristeena on yhä yhdeksän sukkulaa. Rakennukseen on siis lisätty vihje siitä, mitä seinien sisällä on. (Kuten kaikki älykkäät vakiolukijani tietävät, sukkula on kutomisessa käytetty väline ja verka on villakangasta.)
Samoin Hämeenlinnassa vanha Anniskeluyhtiön talo on kuvioitu viiniköynnöksin.
En tietenkään tarkoita tällä sitä, että joka rakennus pitäisi jotenkin koristella ja otsikoida käyttötarkoituksen mukaan. Sen sijaan toivon sitä, että myös uusissa rakennuksissa olisi ihmisen kokoisia tarttumakohtia, joita voi tutkia ja analysoida.
Ihannetilanteessa kaupunki toimii samoin kuin metsä tai luonto ylipäätään. Se on kaunis kaukaa, kaunis läheltä ja kaunis kosketusetäisyydeltä. Sinne voi kävellä sisään ja löytää aina uusia ihmettelemisen aiheita. Sitä mukaa kun ihminen kulkee lähemmäs katajikkoa tai vanhaa rakennusta, silmä havaitsee yhä enemmän yksityiskohtia ja persoonallisia piirteitä.
Mutta lasipinta ja ja betoniseinä eivät anna ihmisen mittakaavassa meille mitään. Rakennus voi olla siedettävä ilmakuvassa tai suunnittelupöydällä, mutta kun sitä lähestyy kävelyllä, se on vain torjuva seinä.
Siihen on syynsä, miksi Sidneyn oopperataloa kuvataan vain kaukaa. Se ei nimittäin anna ihmiselle mitään läheltä. Sen sijaan vanhoja rakennuksia kuvataan sekä etäältä että rakennuksen rinnalta.
Kaikki nyky-Suomen sokokset ja teatterit on tehty miellyttämään kaavoittajaa yleiskuvassa, ei miellyttämään ihmistä katukuvassa.
Tämä on aivopesua.
Meiltä katoaa rakentamisen kulttuurihistoria – siis ilmastomme edellyttämät jyrkät katot, korkeat kivijalat ja leveät räystäät. Suunnittelussa on ohitettu pienen ihmisen tarpeet. Postmodernismilla vuoratulla kadulla kävely on kuin kaivoskuilussa vierimistä. Missään ei ole yksityiskohtia katseen tarttua.
Kauneuden, käytännöllisyyden ja yksityiskohtien tilalle olemme saaneet jättimäisiä Motonetin säilytyslokerikoita, joissa jokainen asunto on toisensa kopio. Isoista leveistä ikkunanauhoista näkee suoraan sisälle, jotta on helppo vilkaista, millaisia yksilöitä missäkin laatikossa säilytetään.
Hesari juuri kertoi, että Vantaan Kartanonkoski on kaupungin suosituimpia asuinpaikkoja, jossa kodit ovat säilyttäneet arvonsa.
No ihmekös tuo.
Kartanonkoski on rakennettu nimenomaan perinteisen arkkitehtuurin mittakaavalla. Ei betonikuiluja, ei lasiseiniä eikä ihmistensäilytyslokerikkoja. Sen sijaan siellä on murrettuja värejä, harjakattoja ja erilaisia pientaloja.
Kun mieli on tyhjä, sinne voidaan istuttaa mitä tahansa. Kun kaikki maailman kaupungit ovat täynnä lasiseiniä, betonikuutioita ja elementtilokerikkoja, missään ei ole enää omaa kulttuuria. Voimme muuttaa minne päin maailmaa tahansa, ja kaikkialla on tarjolla postmodernismin globaalia huttua.
Mutta missä ovat kalleimmat asuinneliöt? Helsingissä ne ovat Kaartinkaupungissa, Ullanlinnassa ja Eirassa. Vastaavasti Porvoossa ja Raumalla hintavimmat asunnot ovat vanhoissa kaupunginosissa. Ja Vantaalla Kartanonkoskella.
Huomaatko toistuvan kaavan?
Kalleimmat asunnot ovat aina siellä, missä on vanhoja tai vanhan tyylisiä rakennuksia. Arvo säilyy, koska porukka viihtyy perinteisissä taloissa ja pitää niitä kauniina.
Ihmiset haluavat säilyttää kaupungin identiteetin ja paikallisen rakennusperinteen. Sitä ei saa korvata kylmällä lasipinnalla tai harmaalla betonilla, sillä tyhjyys ja tarttumapinnan puute eivät tuo arkeen kauneutta.
Mitä tälle ongelmalle voi tehdä?
Älä anna periksi arkkitehtuurin aivopesulle. Vaadi kuntaasi kauniimpaa kaavoittamista ja kauniimpaa suunnittelua. Vaadi myös sitä, että pilattuja rakennuksia saisi entisöidä vanhan tyylisiksi. Katso esimerkkejä Arkkitehtuurikapinan Facebook-sivuilta.
Suomalaisten varallisuus on kiinni kodeissa, ja nyt se on valumassa katukaivoon tylyn arkkitehtuurin mukana. Samalla viemäriin valahtavat myös historia ja rakennuskulttuuri.
Missä olisi se arkkitehti, joka pystyisi ammentamaan uusien talojen mallia historiasta, ilmastosta ja kansanperinteestä? Kuka täyttäisi arkkitehtonisen tyhjyyden merkityksellä? Kuka lopettaisi aivopesun ja palauttaisi kansakunnan muistot?
Rakennukset ovat tärkeä osa kaupunkien identiteettiä. Ukrainan sodassa Venäjä pommittaa tietoisesti vanhoja rakennuksia kuten kirkkoja ja museoita. Tavoitteena on hävittää kansan historia ja kulttuuri.
Me emme tarvitse Venäjää, sillä revimme alas vanhat rakennukset ihan itse.
Ja pystytämme tilalle tyhjyyttä.
Asun rintamamiestalossa, jossa on ilmastomme edellyttämät jyrkät katot, korkeat kivijalat ja leveät räystäät. Ihmisen näköinen, ihmisen kokoinen, tuntuu kodilta.
Juuri näin. Rintamamiestalo oli viimeisiä tyylisuuntia, joita tehtiin aidoista materiaaleista ihmisen ehdoilla.
Suomessa rakennuksen hinnasta on veroa yli 50%
Sillä kustannustasolla hyvä kun on varaa edes siihen DDR tyyliseen betonikuutioon.
Rakentaminen on toki kallista, mutta kauniilla ja rumalla ei ole hintaeroa. Annan muutaman esimerkin:
1) Maalin väri ei vaikuta sen hintaan. Jostain syystä käytämme silti mieluummin harmaata kuin perinteisiä murrettuja värejä, vaikka hinta olisi täysin sama. Lisäksi käsittelemme ison julkisivun yhdellä värillä, vaikka rakennuksen voisi jaksottaa ”pienemmiksi taloiksi” pelkillä listoilla ja väreillä.
2) Jostain syystä moni arkkitehti sijoittaa ikkunat ”heitellen” pitkin julkisivua eikä tasaisesti. Hinta ikkunoille olisi täysin sama, mutta ilmeisesti sekasotkua pidetään ”modernimpana” ja ”rohkeampana” kuin symmetriaa.
3) Kaiken lisäksi tulee tosi kalliiksi rakentaa tasakattoisia taloja ilman räystäitä ja sokkelia. Ilmastonmuutoksen myötä viistosateet ja pintatulvat lisääntyvät, joten nykytalot eivät ole säänkestäviä 🙁 Se vasta kalliiksi tulee, kun riskirakenteita uusitaan.
Tampereen sokoksen julkisivua selittää osittain se, että kyseessä on tavaratalo, joka tarvitsee paljon umpinaista seinäpintaa, ja se että rakennus on Hallituskadun puolella pysäköintihalli. Ilmeisesti on haluttu yhtenäinen muotokieli koko rakennusvaipan ympäri. Siitä olen toki samaa mieltä, että julkisivu olisi voitu ratkaista paremminkin
Sille ei ole varmasti yksiselitteistä, tyydyttävää selitystä, miksi nykyarkkitehtuuri näyttää miltä näyttää. Tämä on monen asian summa, johon vaikuttaa nykyinen, elementtirakentamiseen perustuva rakennustapa, rakennuskustannukset, poliittinen ilmapiiri kuin tapamme tarkastella maailmaa. Nykytaide heijastaa nykymaailman todellisuutta. Koska arkkitehtuuri on rakennustaidetta, uskon sen tekevän samoin. Nykymaailmaa heijastaa tehokkuus ja pikaratkaisut pikavoitoin. Sellaisilla arvoilla ei jugend-linnoja rakenneta.
Rakennusperinne on kuitenkin arvokasta ja siitä voisi nykyrakentaminen ottaa paljon opiksi. Painovoimainen ilmanvaihto, pitkät räystäät ja punamulta toimivat nykyäänkin. Nykyarkkitehtuuri on kuitenkin menossa siihen suuntaan, että rakentamista tehdään enemmän tiimeissä eri asiantuntijoiden voimin ja ennen taantumukselliseksi nimetyt rakennusratkaisut on hyväksytty taas käyttöön. En tosin usko että täysin klassiseen tyyliin ollaan palaamassa, paitsi ehkä jonkun uuden diktaattorin johdolla taas…