Pohdin siivouspostauksessani viime viikolla, miksi minulle opetettiin yläasteella Pascal-ohjelmointikieltä. Rahasta-blogin Mikko valaisi, että kyseinen kieli on lähestulkoon unohtunut.
Tulin ajatelleeksi, kuinka pahuksen vaikeaa on tehdä opetussuunnitelmia.
ATK-opettaja 1990-luvun alussa: "Se Pascal on kyllä hyvä valinta ohjelmointikieleksi. Moni nuori tulee tekemään siitä itselleen ammatin. Mikä Java? Mikä Windows? Kyllä MS-DOS-perusteet ovat polku nykyajan työelämään."
Liikunnanopettaja 1980-luvulla: "Me ei todellakaan ryhdytä harjoittelemaan jotain rullalautailua tai street dandea tai aerobiciä, kun ne ovat taas tällaisia nuorten hetkellisiä hömpötyksiä. Keskittykääpäs nyt näihin tanssiaskeleisiin: kas näin menee poloneesi ja näin menee jenkka. Askel-askel-hyppy, askel-askel-hyppy…"
Käsityönopettaja 1990-luvulla: "Kyllä villalapasten neulominen on tärkeää. Sen sijaan tuo vaatteiden korjaus on vain ohimenevä lamanaikainen säästövillitys. Mikä tuunaus? Mikä yksilöllisyys? Valitkaas nyt itsellenne hamekankaat. Tässä on ruskeaa vohvelikangasta ja kelta-punakukkaista trikoota."
Kotitalousopettaja 1980-luvulla: "Nyt opetellaan tekemään eksoottinen ruokalaji: pizza! Ai mitä te sanoitte? Mikä salsa? Mikä tortilla? No niin, keskittykääpäs: nyt opetellaan käsintiskauksen oikeaa järjestystä!"
Lisäksi minulle on jäänyt kaksi isoa kysymystä peruskoulusta:
– Miksi piti aina mennä pituusjärjestykseen? Miksemme koskaan menneet käänteiseen aakkosjärjestykseen, ikäjärjestykseen tai satunnaisjärjestykseen? (Kysyy nimimerkki "Aina jonossa ekana".)
– Miksi hypimme ala-asteella tamburiinin tahtiin varsahyppyjä piirissä? Kuinka pahoja traumoja ikäpolveni on saanut ikuisesta tamburiinin rummutuksesta? Entä mihin ihminen tarvitsee varsahyppyjä?
Tuo tamburiini on kyllä jäänyt lähtemättömästi mieleen, muistaakseni tunnin nimi oli musiikkiliikunta. Kaipa niissä kaikissa on ollut hyvä ajatus takana.
Kiitos kommentista ja tervetuloa blogiini!Varmasti taustalla on ollut hyvä ajatus, mutta se ei vain ole valjennut minulle. :)Tam-tam-tam-tam- Katleena, polvi korkeammalle! tam-tam-tam…
Asiallisia näkökulmia ja sellaista kyseenalaistamista jota jos ihmiset tekisivät useammin, niin ei tarvitsisi kärsiä typeristä asioista jotka joskus voivat olla vain yksittäisten ihmisten päähänpisto.Itse en pitänyt yläasteella sählystä, koska en kokenut sitä mielekkääksi enkä missään nimessä urheilulajiksi – salibändy onkin sitten eri juttu ja se on rankkaa.Vaatimalla vaadin silloiselta opettajalta vapautuksen ja koko yläasteen ajaksi sainkin mandaatin joka sanoi, että Marko Teräksen ei tarvitse osallistua sählyyn – tämä päti vaikka opettajakin vaihtui. Lähes kaikesta muusta liikunnasta kyllä pidin ja siihen osallistuin ahkerasti. :)Ja kyllähän sekin kertoo jotain meidän aikakauden peruskoulun outoudesta, kun kuuntelee mitä niillä on nykyään valinnaismahdollisuuksina. Ne kuulostaa meille sitten taas oudolta, kun me ollaan totuttu siihen, että valinnaisaine oli joku köksä.Ja kun on kuunnellut arvoisia ammattikorkeakoulutason opettajia jotka jotkut yrittävät uudistaa opetustarjontaa, niin edelleen kaikenlaista omituista, usein vanhemmista ikäpolvista johtuvaa muutosvastarintaa on edelleen olemassa joka voi monesti olla se suurin este muutokselle.Tärkeintä on avata suunsa. Hiljentyminen on sama asia kuin 'antaa asioiden jäädä sellaisiksi kuin ne ovat olleet'. 🙂
Marko, kiitos kommentista!Vaikeneminen on tosiaan pahinta, mitä epäkohdille voi tehdä.Aika hauska juttu tuo sählyvapautus. Järjestettiinkö sulle korvaavaa tekemistä vai saitko vain katsella muiden peliä?Nykyään peruskoulu on huomattavasti parempi paikka kuin 1980-1990-lukujen taitteessa. Valinnaisuus on lisääntynyt, ja samoin oppilaiden huomiointi.Käsittääkseni enää missään koulussa ei käytetä pesisjoukkueiden valintaan paremmuusjärjestystä, jossa huonoin pelaaja (eli aikanaan Katleena) jäi viimeiseksi odottamaan alistunutta lausahdusta "no me otetaan kai sitten meille toi".Sääliksi käy niitä oppilaitoksia, joissa enemmistö opettajista on vanhakantaisia ja joissa uudistuksia on vaikea saada läpi.
Jumppatuntien joukkueiden jaosta on minullekin jäänyt "epämielyttävä maku". Koska koulusta riippumatta opettaja aina laittoi kaksi parasta tekemään jaon, olin aina niiden kolmen viimeisen joukossa, joista joukkueen muodostajat kuumeisesti taktikoivat kumpi joutuu ottamaan kaksi "huonoa". Luokassa olin yleensä aina takarivissä, oli valinta siten pituusjärjestys, tai aakkosten mukaan. Tekussa todennäköisesti Yrttis siirrettiin kokonsa ja vaatimattoman oppimistuloksen vuoksi edemmä, koska olis hautautunut selkäni taakse. Johtuneeko sitten koulukokemuksista, että vieläkään en osaa olla hiljaa, enkä aina odota, että huomaako puheenjohtaja katsoa takanurkkaan saakka.
Parrakas, minulla on samanlaisia kokemuksia tuosta liikuntatuntien ryhmäjaosta. Lyhyyteni vuoksi jouduin istumaan aina eturivissä, vaikka nykyään olenkin lähempänä keskipituutta kuin kouluaikoina.Liikuntatuntien hutunkeitto poikii kahdenlaisia ihmisiä. Ensinnäkin meidän kahden kaltaisia kovaäänisiä ihmisiä, jotka eivät suostu istumaan hiljaa takarivissä. Toisekseen se poikii hiljaisia, sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä, joille on jäänyt elinikäinen häpeän ja huonommuuden trauma.
Tamburiinista puhuttaessa näen hopeapäisen liikkamaikkani joka paukuttaa malletilla tamburiinia ja huutaa rytmin mukaisesti ”jatta, jappa, jatta, jappa”.
Itse kehitin liikuntatunneille oman kilpailuni…siinä sitä oli jännäämistä olinko omassa kolmen vikan porukassa se ensimmäinen, keskimmäinen vai viimeinen joka tulee valituksi. Voi sitä onnistumisen iloa kokea siitäkin, et ”hei…minut valittiin EKANA!” *nenäpystyynhep* Mitä väliä vaikka ennen mun ”ekuuttani” on valittu jo 32 muuta tyttöä *nauraa*
Aakkosissa mä toki olin tokavimppo ja siitä kärsin vieläkin kun todistukset sun muut jaettiin aina Aasta lähtien. Siinäkin otin pienen hypyn parempaan kun otin miehen nimen naimisiin mennessä…pääsin kaksi kirjainta eteenpäin. Mitä väliä, vaikka nykyään ei kukaan mitään jaakkaan aakkosjärjestyksessä. Se tietoisuus siitä, että jos niin vielä joskus tapahtuisi, niin olisin kaksi kirjainta lähempänä alkupäätä. Aihe tämäkin olla ylpeä saavutuksestaan! 😉
(Kuten Katleena huomaat, olen edennyt blogissasi jo kesäkuulle 2009…sun kirjoituksia on tosi hauska lukea lastenhoidon ja kotitöiden lomassa…kahvikuppi kädessä, tietenkin!)
😀 Olet sinnikäs blogiarkiston kahlaaja!
En ole koskaan ennen kuullut "jatta-jappa-jatta"-hokemaa. Olikohan se jokin opettajasi oma viritelmä?