Monet hyvää tarkoittavat vanhemmat kertovat lapselleen, että “kultamuru, sinusta voi tulla mitä tahansa”. Monet hokevat tätä samaa valhetta myös itselleen.
Tuon pahempaa pötypuhetta ei ole. On perinpohjaista huijausta selittää, että kaikki ovet ovat yksilölle avoinna.
Osa ihmisistä on jostain syystä unohtanut sen tosiasian, ettei kukaan kykene kaikkeen. Niinpä lapselle ei saa luvata asioita, jotka ovat mahdottomia.
Minusta ei tule ikinä koripalloilijaa saati muusikkoa. Onneksi vanhempani eivät koskaan valehdelleet, että 162-senttinen motorisesti kömpelö muksu voisi olla koripalloilija tai että sävelkorvaton voisi säveltää. Sen sijaan he kannustivat minua kielen ja kirjoittamisen pariin, koska siihen suuntaan taipumukseni osoittivat.
Kukaan meistä ei ole sellainen monilahjakkuus, että mikä tahansa onnistuisi. Toisaalta kaikilla meillä on taipumuksia johonkin suuntaan, josta voi löytyä tulevaisuuden ura. Siksi lasta pitää kannustaa löytämään sellainen kiinnostuksen kohde, että hän voi aikanaan myös elättää itsensä.
Toiveajattelu törmää todellisuuteen
Jos ihminen ihan tosissaan uskoo siihen, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, silloin hän päätyy tekemään varsin erikoisia päättelyloikkia. Kaikki ihmisen viat ja puutteet nimittäin katoavat, eikä mikään ole ikinä esteenä mihinkään.
On vain yleisön vika, jos se ei halua kuulla radiojuontajalta maiskuttelua tai sorisevaa r-kirjainta. Ongelma on kuulijoissa, sillä puhujalla oikeus valita mikä tahansa ammatti. Äiskä ja iskä sanoivat niin.
Olemme päätyneet jopa siihen tilanteeseen, että emme saisi käyttää termiä ärrävika tai ässävika, vaan pitää sanoa persoonallinen ärrä. Eikä siihen saisi kuulemma kiinnittää huomiota.
Eräs tunnettu journalisti kehui Facebookissa nuoren kesätoimittajan “persoonallista ärrää”, joka ei saisi haitata kenenkään rekrytointia radioon. Kaikki ärrät ovat yhtä arvokkaita.
On tietenkin hienoa, että konkaritoimittaja kirjoittaa nuoria kannustavan somepäivityksen, mutta valheita ei silti kannata suoltaa. Tosiasia on, että jos juontajalla on epäselvä puhetyyli tai poikkeava ääntäminen, radiokanava saa satoja kriittisiä palautteita. Kuulijoiden huomio kohdistuu poikkeamaan, eikä puheen sisältö mene perille.
On minullakin “persoonallinen säveltaju” ja “arvokas relativistinen musiikkinäkemys”, mutta en silti kuvittele pääseväni Kansallisoopperaan hommiin.
Äskettäin sain lukea Linkedinistä, että jos puhuja poukkoilee pitkin lavaa, hipeltää korviaan ja nykii jatkuvasti vaatteitaan, se on vain osa persoonaa. Kuulemma yleisö pitää kouluttaa siihen, että se kestää paremmin hyppelehtivää puhujaa, koska puhujalla itsellään ei ole missään mitään parantamisen varaa.
Entä jos kolumnistilla ei ole mitään sanottavaa? Onko sekin vain piirre, joka lukijoiden pitäisi hyväksyä?
Mikä meitä odottaa maaliviivalla?
Haluaisin muistuttaa kahdesta tosiasiasta:
- Kukaan ei ole hyvä kaikessa. Jos olet huono jollakin alalla, silloin pitää joko opetella paremmaksi tai vaihtaa alaa.
- On realistisempaa opetella itse ammatin vaatimia taitoja ja toimintamalleja kuin kehottaa yleisöä tai asiakaskuntaa vaihtamaan vaatimuksiaan. Jälkimmäinen ajatus on absurdi.
Olemme kasvattaneet kokonaisen sukupolven, joka vaatii muutosta muilta muttei itseltään. Sinun pitää sietää minun ammatilliset puutteeni, koska ne ovat osa minua.
Meillä on jo kevennetty ammattikoulun vaatimuksia ja helpotettu peruskoulua. Ylioppilaat eivät osaa kirjoittaa kunnolla, eikä kannata edes ryhtyä puhumaan Pisa-tuloksien alamäestä.
Jos jatkamme tätä rataa, lopputuloksena on kaikkien alojen ja osaamisen paskiintuminen.
Kohta emme voi vaatia diplomaatilta käytöstaitoja, kirurgilta tarkkuutta, psykologilta itsehillintää tai kokilta salmonellatodistusta. Töykeät käytöstavat, epätäsmällisyys, huono itsehillintä ja salmonellatartunta ovat ihmisen yksityisasioita ja persoonallisia piirteitä.
Eiväthän ne saa olla esteenä mihinkään ammattiin.
Voin onnistua kaikenlaisten ajatusten ja tunteiden kanssa!
Onneksi on kaikkien alojen asiantuntijoita, kuten Teemu Selänne.
Eihän Selänne ole väittänyt olevansa kaikkien alojen asiantuntija. Eikö politiikasta saa puhua muut kuin poliitikot, vai mitä oikein tarkoitat?
Minun mielestäni (lähes) kaiken koetun perälauta on nykyään ’ihmisoikeudet’. Kaikilla tulisi olla oikeus tehdä ja olla sitä ja tätä, mitä kaikki muutkin. Katleena, sinulla on oikeus esittää musiikkia, koska ’ihmisoikeudet’ – eikä sinua saa moittia lahjattomaksi muusikoksi.
Ei se nyt vaan näin mene IRL.
Minäkin haluaisin osata kirjoittaa yhtä hyvin, kuin eräs KKortesuo – koska minäkin olen ihminen. En osaa. Niisk.
Jäin miettimään, että onko nyt siis tässä esitettyjen näkemysten valossa hyväksyttävää, että esimerkiksi Maxim Fedorov työskentelee Ylellä. Paljon pahempia kielikukkasia kuin joku soriseva är!
Tässä ylipäänsä sekoitellaan aika iloisesti puuroja ja vellejä. On yksi kysymys, että pitääkö kaikkien radioäänien edelleen puhua samalla tavalla kuin 1950-luvulla vai sallitaanko variaatiota ja jopa soriseva är. Tässä on aika konservatiivinen näkemys, minulla ehkä erilainen. Samaa voi sanoa seiintymisajatuksesta. On aika vakiintunut, sovinnainen malli sille, miten saa esiintyä julkisesti. Minä hyväksyn enemmän variaatiota ihan vaan siksi, että se on vähemmän tylsää. Ja pääasia on, että viesti välittyy.
Sitten on aika taas eri kysymys, että kuinka onnistuneesti tässä maassa satsataan koulutukseen. Siihen ei tässä onnistuta kunnolla ja mielekkäästi puuttumaan.
Kiitos Pasi kommentista!
Nyt sä taisit tahallasi kärjistää mun mielipiteen joksikin konservatiiviseksi olkiukoksi, jota vastaan hyökkäsit urheasti.
Ohessa tarkennuksia mun näkemykseen:
1) En ole koskaan missään ikinä sanonut, että kaiken esiintymisen pitäisi olla yhdenmukaista – saati varsinkaan ”1950-lukulaista”. Absurdi ajatus. Ammattipuhujilla on käytössään valtava skaala erilaisia äänensävyjä, intonaatioita, sanavalintoja, murteita ja korostuksia. Persoonallisuus on plussaa, monotonisuus ei.
2) Sellainen piirre ei kuitenkaan ole ”persoonallisuutta”, joka vaikeuttaa ymmärtämistä ja vie kuulijan huomion väärään paikkaan. Käytännössä näitä ovat esimerkiksi nopea ja epäselvä puhe, voimakas ääntämisvika tai erittäin vahva murre tai aksentti. (Hyvä uutinen tässä on se, että puheviasta pääsee halutessaan eroon treenaamalla. R-vika ei siis ole lopullinen este, vaan pelkkä ylitettävissä oleva töyssy.)
Kärjistin, toki. Mutta olkiukkoilua en tunnusta. Varsinainen pointti oli vain avata sitä, että sinulla tuntuu olevan tässä selvästi konservatiivisempi käsitys kuin minulla. Ja, että näiden esiin nostamiesi pointtien yhteys maassa harjoitettuun koulutuspolitiikkaan ei ole erityisen suoraviivainen.
Mä olen klassinen liberaali ja luonteeltani ikuinen kehittäjä. Tähän tekstiin ei liity konservatiivisuutta vaan käytännön kokemusta ja arkijärkeä.
Mun pointti on siinä, että jokaisessa ammatissa on tietyt laatuvaatimukset, joilla on solidit perustelut. Jos näitä ei täytä, silloin duuni ei ole hyvää. Jos ammattipuhujan paha puhevika estää viestin välittymisen, kyse ei ole ”konservatiivisuudesta” vaan siitä että ammattilainen ei ole tarpeeksi hyvä työssään. Hänen pitää joko treenata artikulaatio kuntoon tai vaihtaa kirjoitushommiin.
Mitä tulee koulutuspolitiikkaan, se oli vain toinen tekijä, joka johtaa paskiintumiseen. Ensimmäinen tekijä oli valhe ”susta voi tulla ihan mitä tahansa”, joka estää näkemästä omia kehityskohtia. Kun tähän päälle lisää löystyneet koulutusvaatimukset, se korostaa paskiintumista.
Mä en siis ole puhunut näiden kahden tekijän keskinäisestä yhteydestä (kuten taisit tulkita), vaan siitä että ne molemmat edesauttavat paskiintumista.
Olen samaa mieltä että kaikista ei ole kaikkeen, kirurgilta voi odottaa tarkkuutta ja laulajalta nyt ainakin lähtökohtaisesti hyvää lauluääntä. Mutta: milloin nämä ns. Välttämättömät vaatimukset ovat oikeasti välttämättömiä ja milloin vain konvention mukaisia? Aikoinaan prima ballerina ei voinut olla tummaihoinen eikä voimistelija synnyttänyt nainen. Nyt nämä ovat ok ja katsojan pitää vain sietää jos silmään särähtää. Asiantunteva luennoitsija voi hyvin olla lavalla pomppiva adhd jos itse asia vain pysyy kasassa. Taiteilija voi elättää itsensä taiteella vaikka ei osaisikaan piirtää ihmistä. Jotkut osaamiset eivät jatkossakaan siedä poikkeamia, mutta ehkäpä joskus poikkeamien määritelmä voi muuttua.
Moikka Emma ja kiitos kommentista!
Laatua voi määritellä kahdelta kannalta: arvojen ja faktojen näkökulmasta. Nuo ballerina- ja voimistelijaesimerkkisi ovat arvoasetelmia, jotka onneksi ovat muuttuneet ajan myötä. Silti osa laatuvaatimuksista on faktapohjaisia, ei arvokysymyksiä. Nämä peruslähtökohdat tuskin muuttuvat mihinkään. On esimerkiksi tosiasia, että puhujan jatkuva steppaaminen häiritsee asian omaksumista. Kaikkia se ei toki häiritse, mutta isoa osaa kyllä. Kyse ei ole arvoista tai moraalista, vaan konkreettisesta käytännön faktasta. (Sen sijaan rokkarin kuuluukin stepata ja pomppia, koska hän on luomassa fiilistä, ei välittämässä tietoa.)
Olen itsekin ADHD-orava, ja työkseni mä koulutan muun muassa esiintymistä. Mä pystyn onneksi antamaan ADHD-puhujille useita toimivia keinoja muuntaa häiritsevä sähellys omaa viestiä tukevaksi elekieleksi. Mun filosofia menee niin, että puhuja on ensisijaisesti yleisön palvelija, jonka tehtävänä on varmistaa viestin perillemeno. Arjessaan voi stimmailla ja vipeltää kuinka vaan – niin mäkin teen – mutta lavalla pitää miettiä elekieli tarkemmin.
”Kohta emme voi vaatia diplomaatilta käytöstaitoja”
Kuinka niin kohta? :))
Totta puhut 😀 Osaamisen paskiintuminen on siis jo yli puolivälin.