Istun paraikaa erään koulutusfirman infotilaisuudessa. Aion suorittaa seuraavan kahden vuoden aikana tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon, ja nyt minulle kerrotaan, mitä tutkinto pitää sisällään. (Googlatkaa itse. Järjestäjiä on monia, enkä viitsi linkata tähän mitään tiettyä tahoa.)
Tilaisuus on tietenkin myös markkinointisessio. Koulutus on osallistujille ilmainen, joten koulutusfirma saa valtiolta rahaa jokaisesta kurssilaisesta. Mitä useampi lähtee kurssille, sitä enemmän firma nettoaa.
Istun jo nyt tuskissani. Tähän mennessä olemme kuulleet seuraavat mullistavat vinkit:
- Määrittele tavoitteesi.
- Mittaa tavoitteita välillä.
- Verkostoidu.
- Kehitä itseäsi.
Melko kulunutta. Samat vinkit tulevat vastaan jokaisella luovuusluennolla ja start-up-seminaarissa.
Miksi puhuja ei nosta rimaansa? Miksi osallistujia täytyy kohdella kuin pässejä?
Sen sijaan että koulutusfirma kyselisi osallistujien tarpeita ja vastailisi kysymyksiin, päällemme viskotaan kuluneita itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan että istuisimme ringissä kasvokkain, istumme luokkamuodossa ja katsomme edellä olevan niskaa. Sen sijaan että esitysmateriaalit olisivat mieleenjääviä, meille väläytellään täyteen ahdettuja dioja. Sen sijaan että tekisimme harjoituksia, kuulemme monologeja.
Tämä lienee sitä huippuunsa vietyä tuotekehitystä?
Olen kuluneen vuoden aikana kuullut ammattimaisia puheenvuoroja, jotka ovat olleet inspiroivia, antoisia ja herätteleviä. Niinpä laatuvaatimukseni on tiukentunut.
En jaksa enää yhtäkään esitystä, joka koostuu bulletlistoista, kliseisistä bisnestarinoista, itsestäänselvyyksistä saati muka-aktivoinnista.
Sen sijaan haluan puhujalta tiukkaa osaamista, aitoa läsnäoloa, harkittuja dioja ja oikeaa vuorovaikutusta.
Tai ehkä olen turhan vaativa. Kenties olen asettanut riman aivan liian korkealle, jonne kukaan inhimillinen ihminen ei yllä. Minun täytyisi pitää turpani kiinni ja tyytyä diatulvaan ja kliseelinkoon.
Mees pässi takas liekaan.
Vitsi, tiedän ton tunteen! Kävin kerran projektinjohtaminen – kurssin, joka koostuikin loppujen lopuksi firmojen puhujista, jotka kehuivat omaa firmaansa. Kirjoitin oppimispäiväkirjaan, että opin millainen luentokurssin ei kuuluisi olla.
Seregi, kohtalontoverini! Eikö olekin kiduttavaa kuunnella mitäänsanomattomia puhujia, joiden sisällöt ovat yhdentekeviä?
En tietenkään vaadi loistavia puhetaitoja pk-yrittäjiltä tai yksityishenkilöiltä, mutta koulutusyritysten markkinointipuheenvuorojen pitäisi olla edes siedettäviä.
Katleena, et ole liian vaativa, etkä ole asettanut rimaa liian korkealle. Itse olen aivan vakuuttunut siitä, että vähintäänkin ammatikseen esiintyvät voivat nostaa merkittävästi omien esitystensä tasoa, jos he pysähtyisivät kunnolla asian äärelle ja panostaisivat omaan esiintymiseensä. (Voisivat aloittaa lukemalla peräti mainion kouluttajan oppaasi http://www.hyvejohtajuus.fi/8997/avaa-tasta-koeteltuja-neuvoja-aloittavalle-kouluttajalle/)
Ongelma voi hyvinkin olla se, että osallistujien vaatimustaso noin keskimäärin ei ole riittävän korkealla. Puolivillaiset esitykset menevät mukisematta läpi liian helposti. Esiintyjälle voi tehdä ihan hyvää saada joskus painokkaan kriittistä ja samalla hyvin perusteltua palautetta. Se jos mikä pistää kysymään itseltä, olisiko omassa tekemisessä jotain hiottavaa.
Sama periaate pätee moneen muuhunkin alaan. Esimerkiksi ravintoloissa saa joskus hämmentävän välinpitämätöntä palvelua, vaikka henkilökunta aivan varmasti oman ammattitaitonsa pohjalta kykenisi parempaan. Luulen että (maksavat) asiakkaat joskus liian nöyrästi ottavat vastaan sellaistakin, mitä ei välttämättä tarvitsisi sietää.
Lohduttavaa kuulla, että en ole liian vaativa. 🙂
Toki pitää tiedostaa koko ajan järkevät vaatimusten rajat. Jotkuthan jaksavat nillittää jopa puhujan silmälasien sangoista tai vääränvärisistä kengistä. Minulle riittää, kun esiintyjä puhuu 1) pätevää asiaa 2) taitavasti ja vuorovaikutteisesti 3) fiksuin oheisvälinein.
– Kiitos muuten kirjan arvostelusta. Ilo kuulla, että opus on ollut hyödyllinen.