Olin eilen Rajaton-lauluyhtyeen loppuunmyydyssä päiväkonsertissa – minä, kaverini ja arviolta 700 eläkeläistä. Seassa oli useita entisiä opettajiani ja vanhempieni tuttuja. Paikalla olleista kolmikymppisistä ei olisi saanut kokoon edes päivähoitoryhmää.
Upea keikka! Kappaleet tulivat mahtipontisuudellaan ja intensiteetillään melkein syliin – siis hyvässä mielessä. Queenin Who wants to live forever sai itkemään, Another one bites the dust lisäsi adrenaliineja ja Abban Fernando huvitti.

Konsertin täytyy olla hyvä, jos sadat hämeenlinnalaiseläkeläiset laulavat mukana ja taputtavat kädet ilmassa.

Jopa Ultra Bran kappaleet kuulostivat upeilta, vaikka yleensä en pidä niistä. Ensimmäistä kertaa tajusin Ultra Bran näkemyksen nykyajasta. Aiemmin se oli jotenkin mennyt ohi, mutta Rajattoman tulkinnan ansiosta avautui tämän päivän hetkellisyys ja yksityiskohtiin takertuminen. Ja minä en edes ymmärrä musiikista mitään.
Taustalla oli Sinfonia Lahti johtajanaan Jaakko Kuusisto. Lisäksi mukana olivat pianossa Lenni-Kalle Taipale, kitarassa Jari Nieminen, bassossa Ako Kiiski sekä rummuissa Rami Eskelinen.*
Lenni-Kalle Taipaleen pianosoolo oli aivan järkyttävän vahva. Äijä pomppi instrumenttinsa päällä, ja silti sieltä tuli musiikkia eikä räminää. Yleisö innostui taputtamaan kesken kappaleen.
Suuri harmini oli, että Ahti Paunun mahtava Who wants to live forever ei ehtinyt saada aplodeja, koska seuraava biisi soitettiin heti perään, eikä taputuksille ollut tilaa. Niinpä perässä tullut kappale kuulosti vain renkutukselta, koska en ehtinyt päästä irti Ahdin tulkinnan luomasta hartaudesta.
”Aplodiväli” olisi tärkeä, jotta yleisö voi palautua edellisestä kokemuksesta – tai ainakin minun tapaiseni ei-musikaalinen ihminen tarvitsee toipumisajan. (Ehkä kappaleet olisi hyvä myös viittoa, tekstittää ja laulaa hitaammin minun takiani.)
Kappaleista Anneli Saariston Euroviisu-hitti La dolce vita oli koreografiana suunniteltu vahvimmin. Olin nähnyt sen jo aiemmin telkusta, ja esitys oli nytkin sama. La dolce vitassa oli hauska sekoitus muka-mahtipontisuutta, yleisön tarkoituksellista kosiskelua ja laulajien keskinäistä kilpailua.
Laulajien ammattitaito oli minun kaltaiselleni maallikolle uskomaton. On käsittämätöntä, kuinka jotkut saavat suullaan aikaan pasuunat, rummut ja kaikki tingelitangelit. Kun kuusi laulajaa ajoittavat sävelensä millintarkasti kokonaisuuteen, kuulijalle avautuu upea äänimaailma.
Katselin Rajattoman nettisivuilta, että loppuvuonna on tarjolla lähinnä joulukonsertteja. Niistä en ole kovinkaan kiinnostunut, mutta odotan innokkaasti ensi vuoden keikkoja.
*Nämä tiedot on tietenkin luntattu käsiohjelmasta. Ilman opasta olisin tunnistanut vain Lenni-Kallen.

2 kommenttia

  1. Oi joi, nyt käy olo kateelliseksi… Oot kyllä mahtavaa keikkaa päässyt katsomaan :)! Itse oon päässy kuuntelemaan Rajatonta vasta kerran livenä Tampere filharmonian kanssa, ja oli kyllä uskomaton kokemus. Elin kirjoituksesi myötä kyllä taas kaikki tunteet, mitä hyvän musiikkiesityksen aikana tulee koettua :). Pakko tänään pistää kaikki Rajattoman ja Lenni-Kalle Taipaleen levyt vuorotellen soimaan ja fiilistellä lisää 😉

    Vastaa

  2. Marjaana, itselläni ei ole Rajattoman levyjä, mutta ajattelin hankkia dvd:n. Pohdin, että kuvan kanssa esitykset pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa.Ensi kerralla ostan liput molempiin peräkkäisiin konsertteihin, niin nautinto ei lopu kesken. 🙂

    Vastaa

Kerro oma kantasi Kommentointiohjeet?

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.