Vielä muutama vuosi sitten suhtauduin julkisuuden henkilöihin kuin leffan hahmoihin. Niinhän me tavikset teemme. Julkkikset ovat meille jotenkin epätodellisia ja kaukaisia. Heistä voi puhua miten haluaa:
Hiivatti mikä ääliö.
Miksi se nyt noin teki?
Mä näin sen kaupassa ja se osti lauantaimakkaraa!
Sanoin mielipiteeni myös EOT-blogissa, koska eihän sillä ollut mitään väliä. Julkisuuden henkilö on tavoittamaton, koskematon ja irti minun todellisuudestani. Ei kai nyt sellaisella ole tunteita.
Tätä samaa asennetta näkyy muillakin:
Joku Twitterin käyttäjä on siis löytänyt negatiivisen uutisen julkkiksesta X. Saman tien hän haluaa ehdottomasti jakaa sen suoraan kyseiselle julkkikselle ja muistuttaa, että häh-häh-hää, sulla tais mennä pieleen.
Väitän, että tämä Twitterin käyttäjä ei ole näin ilkeä läheisilleen. Hän ei taatusti etsi isänsä työstä virheitä ja kanna niitä tämän syliin. Hän ei myöskään kaivele esiin kavereidensa mokia ja muistuttele niistä julkisesti Instagramissa.
Mutta jostain syystä hän tekee julkkikselle niin.
Samoin minäkin menettelin ennen. En onneksi suoraan kohdentaen viestiäni julkkikselle, mutta EOT-blogissa kyllä. Televisiosta ja netistä näkyvät kasvot tuntuivat nimittäin kuvitteellisilta hahmoilta. Oli kuin katsoisi fiktiivistä draamasarjaa, jonka käänteitä on lupa kommentoida.
Tosiasiassa julkkiksenkin aivoissa on mantelitumake, jossa tunteet käsitellään. Hän on ihan oikea ihminen, perheineen päivineen. Hänellä on iloja ja harmeja, onnistumisia ja epäonnistumisia.
Väli-disclaimer: Ilman muuta jos joku tekee julkista työtä, työn tuloksista ja toimintatavoista voi keskustella julkisesti. Saahan minunkin kirjoistani tehdä kritiikkejä. Julkista työtä on siis lupa arvostella työn tulosten kautta, mutta ei tekijöiden persoonan kautta.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että virheitä osoitellaan ja kannetaan toisen syliin. Jos ei ole tarjota asiallista kritiikkiä eikä rakentavia kehitysehdotuksia, vaan vain scheissea, niin sen voi pitää omana tietonaan.
* * *
Mikä sai minut muuttamaan omia tapojani nelisen vuotta sitten? Se kun tapasin työni tiimoilta joitain julkisuuden henkilöitä.
Huomasin heidän mantelitumakkeensa.
Hassua, mietin täsmälleen samaa eilen kun huomasin ko. yksityishenkilön (hei, hänestähän saattaa nyt tulla puolijulkimo!) twiittailevan maanisesti Sarasvuon perään. Seurailen myös Piers Morgania twitterissä, mies saa samanlaista ilkimystwiittiä joka minuutti.
Joo, aikamoista vainoamista. Mikähän nappula on vinksahtanut, jos kokee elämäntarkoituksekseen kettuilla toisille henkilökohtaisesti?
Tämänhän voi muuten kääntää voitokseen, jos rahkeet riittävät. Esimerkiksi James Blunt jaksaa vastata kettuilijoille älykkään nokkelasti. Moni fanittaa enemmän Bluntin Twitter-tiliä kuin hänen musiikkiaan.
Todella hyvä ja ajankohtainen kirjoitus!
Olen muuten kirjoittanut elämässäni kaksi kertaa positiivista sähköpostia julkisuuden henkilöille. Sain molemmilta nopeasti ilahtuneisuutta huokuvat vastausviestit, mikä sai minut pohtimaan, että eivät he taida kovin paljon tuollaisia viestejä saada.
Tuon taustallahan on sellainen ajattelutapa, että ”minä en ainakaan tekisi noin, koska minä olen niin paljon parempi kuin tuo”. Siis oman aseman nostaminen ja kilpailu keskittymällä toisten mokiin ja virheisiin ja osoittelemalla niitä ja piikittelemällä niistä. Sitä asemaa ja mielikuvaa sitten pönkittävät kaikki ne, jotka painavat tykkää-nappulaa sille piikittelylle ja ilkeilylle. Ja tätä piikittelyä ja ilkeilyä tapahtuu myös yritysten suojista. Ilkeilyhän on myyvää kaikessa huomiohakuisuudessaan.
Eilisen Sarasvuon katsojille takuulla selvisi, että sellaista ilkeyttä ei ole, jolle joku ei peukuttaisi – jopa paloittelusurmaajallakin on omat faninsa.
Minusta on hienoa, että sinä teet takinkäännön tässä (tämä blogihan keskittyi alunperin nimenomaan viestinnällisiin mokiin). Ja ihan sama, onko kyse henkilöstä, yrityksistä tai jonkun tuotoksista. Jokaisen taustalla on aina kuitenkin ihminen.
Ltiilika, kiitos kommentistasi!
Tosin en voi luvata täydellistä takinkääntöä. Blogin aiheena on yhä viestintä, ja näkökulma on mokissa – omissani ja toisten. Jatkossakin EOT on siis mediakriittinen ja viestintää arvioiva.
Sen eron olen kuitenkin tehnyt jo pari vuotta sitten, että arvostelen vain sellaista viestintää, joka on tehty työroolissa ja ammattilaisena. Kritisoin siis isoja yrityksiä, poliitikkoja ja mediaa. Sen sijaan en puutu pienten yritysten tai yksityisten henkilöiden mokiin, ellen näe siinä jotain yhteiskunnallista ilmiötä. (Ja silloin käytän esimerkkiä nimettömänä.)