Tilauspostaus: milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Sain Facebookissa Panulta erinomaisen postaustoiveen:

Ehdotus EOT-bloggaukseksi: Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi? Se voi nähdäkseni tapahtua (tai voidaan tulkita että se on tapahtunut), vaikka kukaan ei tweettaisi asiattomasti tai aikoisi olla osa massaa.

Olen miettinyt tätä aiemminkin, kun Twitterissä on ollut sinänsä asiallista kritiikkiä, mutta määrä on ollut varmasti musertava kritiikin kohteelle. Missä kohdassa pitää päättää olla jatkamatta keskustelua? Kolmantena tweettaajana, viidentenätoista? Itseäni vähän harmitti, kun omat (varhaiset) kommenttini absurdeista Nazisin taistelusta ja juhlaraha-episodista päätyivät julkisuuteen. Molemmissa oli joku mokannut ja sai kuulla isosti siitä, Nazisin kohdalla onneksi nimettömäksi jäänyt toimittaja. Tsemppiä heille.

Itse päätin olla aika varhain kommentoimatta Twitterissä Ukkolan mokaa, koska ounastelin että hän on jo siitä perillä, on saattanut menettää yöunensa ja tulee vielä kuulemaan siitä paljon.

Panu on freelance-kustannustoimittaja, ja olemme tehneet hommia yhdessä. (Linkki johtaa Panun Twitter-tiliin, koska FB-tili ei taida olla julkinen.) Taustaksi sanottakoon, että Panu oli siis eilisestä kohusta eri mieltä kanssani. Hän puolusti tviittaajaa, kun taas minä ymmärsin Sannaa.

Mutta asiaan: milloin trendaus siis muuttuu lynkkaukseksi? Milloin viestimassa on niin valtava tai tyyli niin asiaton, että se on enemmän kivitystä kuin asiallista kritiikkiä?

Lähdin pilkkomaan asiaa kolmelta kannalta: kriitikon tavoitteen, kriitikon keinojen ja kritiikin määrän näkökulmasta.

1) Mikä on kriitikon tavoite?

Ihannetilanteessa kriitikon tavoite on puuttua toisen toimintatapaan ja kertoa oma mielipiteensä. Täydellisessä maailmassa kriitikko haluaa vain vaikuttaa yhteiskuntaan ja tehdä universumista paremman paikan. (Lue tämä värisevällä äänellä, katse kohti auringonlaskua.)

Käytännössä meillä jokaisella on siinä sivussa myös hitusen vähemmän yleviä tai tiedostamattomia tavoitteita: huomionhaku, kiukunpurkaus, ylemmyydentunnon viestiminen, vahingonilo, kosto, vallankäyttö tai jopa tarve purkaa raivoa.

Onneksi suurin osa osaa tunnistaa ja hiljentää nuo jälkimmäiset tavoitteet ja käyttäytyä ensiksi mainittujen tavoitteiden mukaan. Esimerkiksi täällä EOT:ssä oli eilen erinomaista keskustelua.

Kaikki eivät silti ikävä kyllä kykene samaan kuin te poikkeuksellisen älykkäät ja viehätysvoimaiset EOT:n lukijat.

2) Mikä on kriitikon keino?

Ideaalimaailmassa kritiikki annetaan aina fiksusti, toista kunnioittaen ja asiapohjalta. Usein se annetaan julkisesti, mutta joskus vielä hyödyllisempää on toimia kahden kesken, kuten työpaikan kehityskeskustelussa.

Todellisuudessa tämä asiallisuus ei tietenkään toteudu. Kritiikkiä annetaan myös eskaloiden ja vihaisena, pahimmillaan solvaten ja kiroillen. Tyypillistä näissä tilanteissa on, että aggressiivisen kriitikon mielestä syy on aina muissa: kritiikin kohteessa, yhteiskunnassa tai ilmapiirissä. Hänen oli kerta kaikkiaan pakko kiroilla ja solvata.

Itse vältän solvaamista, mutta oma heikko kohtani on pureva sarkasmi. Jos olen kärttyinen, saatan helposti langeta asiallisen kritiikin ja haukkumisen välimuotoon, pisteliääseen ivaan. Se on näennäisen älyllistä mutta oikeasti tosi ilkeää. Onneksi olen onnistunut vähentämään tätä, mutta kyllä täältä blogista löytyy takavuosilta aivan typerääkin ulinaa.

3) Mikä on kritiikin määrä?

Yksittäinen asiallinen kritiikki ja tägäys ovat validi ja tarpeellinen tapa ilmaista oma mielipide. Toki voi puntaroida, että jos viisikymmentä muuta ovat jo tehneet sen, niin onko omasta kommentista enää hyötyä? Lisäksi jos moni muu on jo sanonut samasta asiasta, mutta nälvien ja ilkkuen, silloin asiallistakin palautetta on vaikeampi kestää.

Me emme voi vaikuttaa toisten antaman palautteen määrään, mutta omaan määrään voimme. Tässä blogissa eräs anonyymi kirjoitti minulle kahden vuorokauden aikana 21 kommenttia samasta teemasta. Näistä puolet oli tullut yhden aikaan yöllä. Onneksi hänen sävynsä oli etupäässä asiallinen, mutta kaikki nettikirjoittelijat eivät pysty samaan.

Jos yksi ihminen kirjoittaa kymmeniä viestejä pitkin nettiä, se vääristää tilannetta. Näyttää siltä, kuin asialla olisi valtava väkijoukko, vaikka kyseessä on vain yksittäinen yksilö. Siksi pidän itse omat julkituloni määrällisesti vähäisenä, vaikka toki vastaan saamiini kysymyksiin ja palautteisiin.

No mitä helkuttia tälle voi tehdä? Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Trendit ovat kuin aalto. Yksittäinen vesipisara ei voi tietää eikä tiedostaa, minkä kokoinen aalto on ja milloin sen iskuvoima on kasvanut kohtuuttomaksi.

(Sama pätee muuten viattomiinkin trendeihin kuten etunimiin. Aikuiset ajattelevat antavansa vauvalle erikoisen nimen, mutta kun samaa nimeä on ajatellut moni vanhempi samaan aikaan, yhtäkkiä tuloksena on superyleinen muotinimi. Kukaan ei ole tajunnut olevansa vesipisara keskellä isoa aaltoa.)

Aallon tuhovoima riippuu tietty siitä, mihin se osuu. Presidentinlinnan kiviseinä kestää aika helkutin paljon, mutta tavallisen ihmisen lautamökki murskaantuu. Yleensä julkisuuden henkilön sietokyky on lähempänä tiiltä kuin tikkutaloa, mutta sitä ei yleensä voi päätellä ulkopuolelta.

Onneksi me yksittäiset vesipisarat voimme tehdä yhden asian: voimme tiedostaa oman toiminnan ja tarkkailla muiden toimintaa. Jos aalto on liian suuri, siitä kannattaa lähteä pois. Toisaalta jos aalto on liian pieni, sen kyydissä on ihan hyvä jatkaa.

Olen tehnyt itselleni tsekkilistan, jonka mukaan yritän edetä.

  1. Määrä. Tsekkaan ensin, onko joku muu jo sanonut sen, mitä halusin sanoa. Jos kaikki näkökulmat on jo tuotu esille julkisessa keskustelussa, en yleensä reagoi mitenkään. Tavaraa on nimittäin jo liikaa. Saatan kyllä käydä peukuttamassa tai tykkäämässä niistä perusteluista, joita kannatan. En koskaan käy sanomassa samasta asiasta monta kertaa ja eri paikoissa, koska se antaa väärän vaikutelman kommentoijien määrästä. Yleensä teen yhden blogipostauksen tai yhden FB-päivityksen.
  2. Tavoite. Yritän välttää kiukuspäissäni kirjoittamista. Siitä ei koskaan tule mitään hyvää, varsinkin koska osaan olla pirullisen teräväsanainen vihaisena. Tavoitteen pitää olla sisällöllinen, ei tunneperäinen.
  3. Keinot. En koskaan mene kommentoimaan sellaiseen tviittiin, FB-postaukseen tai blogipostaukseen, jossa käydään aggressiivista keskustelua. Enhän mene baarissakaan sellaiseen pöytään, jossa öyhötetään kännissä. (Poikkeuksena saattaa olla julkisuuden henkilön status, josta pitää oikaista jokin faktavirhe.) Lisäksi moderoin aika tarkasti oman blogini ja FB-seinäni. Jos sinne päästää yhdenkin raivopään ääneen, hän houkuttelee muita samanlaisia luokseen, ja silloin kivat tyypit kaikkoavat. Yritän samalla pitää oman viestintäni rakentavana, vaikka se usein onkin helkutin vaikeaa.

Tästä upeasta listastani huolimatta minulta pääsee tällaisia tilityksiä. Janne-parka joutui selittelemään kiukkuani.

 

PS. Lue Katri Mannisen erinomainen postaus kiusaamisesta ja kasvattamisesta.

4 kommenttia

Mitä eroa on kritiikillä ja kiusaamisella?

Disclaimer. Tämä postaus käsittelee montaa tuttuani:

  • Ylen toimittajaa Sanna Ukkolaa. Vaikka emme ole samassa työpaikassa, tapaamme toisiamme säännöllisesti työn merkeissä. Emme ole yksityiselämän ystäviä: emme ole koskaan vierailleet toistemme kodeissa emmekä vietä vapaa-aikaamme yhdessä. Olemme käyneet yhdessä lounaalla ja joskus suorien tv-lähetysten jälkeen siiderillä yhdessä muun ohjelmatiimin tai studiovieraiden kanssa.
  • päivystävää anarkistia Suvi Auvista, joka hänkin on tuttuni. Suvi houkutteli minut viime vuonna mukaan vegaanitammikuuhun, ja onneksi houkutteli: vegaanihaaste oli erinomainen kokemus.
  • Metropolian opettajaa Vesa Linja-ahoa, jonka olen tavannut moneen otteeseen. Vesa puhui kerran kirjani julkkareissa, ja olemme yhdessä Skepsiksen jäseniä.

* * *

Jos tämänviikkoinen keissi on sinulle vieras, lue taustaksi seuraavat postaukset:

  1. Suvin epäilys siitä, että Sanna yrittää hankkia potkuja jollekulle yhden poikkipuolisen tviitin takia.
  2. Sannan vastine, jossa hän kertoo, ettei ole yrittänyt hankkia potkuja ja että häirintä on ollut pitkäaikaista.
  3. Suvin jatkopostaus, jossa hän kertoo erään poliisin kannan ja toteaa, ettei kyseessä ole pitkään jatkunut häirintä.

No mikä ihme on minun panokseni tähän asiaan? Esitän neljä taustoittavaa näkökulmaa, jotka ovat jääneet keississä huomiotta tai joita ei ole koottu yhteen.

1) Yksilö on tärkein vähemmistö

Suvi on sitä mieltä, että jos kerran Sanna on käyttänyt sulkapäähinettä ja siten saanut jotkut ihmiset loukkaantumaan, niin silloin Sannasta saa julkaista kiusaamistviittejä:

Hannulan twiitti on ehkä ilkeä, muttei läheskään niin pahantahtoinen kuin Ukkolan alkuperäinen tempaus sulkapäähineen ja blackfacen kanssa.

Suvi siis arvottaa teot pahantahtoisuudella, jonka määrän hän arvioi itse. Minä taas en ryhdy arvioimaan kenenkään pahantahtoisuutta, koska psykologinen osaamiseni ei riitä siihen. En kyllä usko, että kenelläkään muullakaan riittää.

Sen sijaan arvioin molempien tekojen kohderyhmää. Oma väitteeni on, että ideologian tai ilmiön kritisointi on aina sallitumpaa kuin yksilön kiusaaminen. Vertauskohta löytyy esimerkiksi koulumaailmasta. On täysin eri asia, jos joku huutaa välitunnilla ”kaikki keinujonossa seisovat ovat tyhmiä” kuin että ”3A-luokan Konsta on tyhmä”. Kohdistettu syytös on aina ilkeämpää kuin kollektiivinen teko. Yksilö on aina isoin vähemmistö.

Meidän pitää voida keskustella ilmiöistä ilmiöinä, ilman henkilöönmenevää kiusaamista. Se, että jokin kokonainen ihmisryhmä loukkaantuu tai ehkä loukkaantuu, ei voi olla syy vaitiololle.

Jos joku käyttää sulkapäähinettä television suorassa lähetyksessä, tekoa saa ilman muuta kritisoida. Sen sijaan henkilöönmenevä kiusaaminen on jo lapsellista.

Twitter-kysely: "Seuraavaan Pressiklubiin Sanna Ukkolan päähineeksi sopisi a) aasinhattu b) Persujen lippis c) KKK-huppu d) Pullollinen Erikeeperiä."

2) Suvi ei löytänyt todisteita Sannaan kohdistuneesta jatkuvasta kiusaamisesta – koska hän etsi väärillä asiasanoilla.

Kyllä sitä henkilöönmenevää häirintää on ollut. Ohessa muutama kuvakaappaus.

Twitter-äänestys: "Seuraavien Miss Helsinki -kuvien teemaksi ehdotan oikein hyvällä maulla a) Locksit b) Blackface c) Epikantus d) Sanna Ukkola." Twitter-kysely: "Eduskunnassa puhetta johtaa a) perustuslakimies b) Herra Puheenjohtajamies c) Sannaukkolamies d) Palomies." Kommentti uutiseen: "Miten Sanna Ukkola nyt erottaa ministeriöt toisistaan?" Kommentti uutiseen: "Ei sellaista tasa-arvotekoa ettei Sanna Ukkola sitä vastustaisi."

Nämä ovat näytteitä vain kuukauden ajalta. En jaksanut penkoa kauemmas, koska onhan tämä jo varsin päämäärätietoista toimintaa.

3) Sanna ei ole yrittänyt saada kenellekään potkuja, vaan hän on yrittänyt vain saada häirinnän loppumaan.

Tämän vahvistaa myös haastateltu oppilaitoksen rehtori ja häiriköijän esimies Nyt-liitteen haastattelussa. Kyse ei ole ollut potkuihin kehottamisesta, vaan kyse on ollut häiritsevän toiminnan katkaisemisesta.

4) Valta-asetelmat kääntyvät joukkovoimalla – ja se pitää tunnistaa.

Nettikyselyn tekijä puolustaa Nyt-liitteen jutussa tekoaan sillä, että isompaansa saa kiusata.

Olihan se totta kai ilkeää huumoria, mutta ilmeistä satiiria. Jos valta-asetelmia tarkastelee, niin hän (Ukkola) löi alaspäin ja minä löin ylöspäin.

Tämä on tietenkin selkeä fakta. Julkisuuden kirjoittamattomien lakien mukaan pieni saa loukata isoa, mutta iso ei pientä. Tähänkin löytyy metafora koulumaailmasta: jos ekaluokkalainen lyö kuudesluokkalaista, se ei ole ollenkaan sama asia kuin jos kuudesluokkalainen lyö ekaluokkalaista.

Mutta asetelma muuttuu, jos tilalle tulee joukkovoima. Kun tarpeeksi monta pientä hyökkää ”ison” kimppuun, niin yhtäkkiä tilanne on toisenlainen: kyse onkin joukkolynkkauksesta. Sitä on nyt nähtävillä esimerkiksi Vesan tviitissä:

"Saa jakaa: 1000 euroa sille joka saa Ukkolan vastuuseen tästä tempustaan (summa voidaan tarvittaessa jakaa usean henkilön kesken).

Nyt tilanne on jo täysin päinvastainen. Meillä on koolla kymmenien korkeasti koulutettujen porukka, joka haukkuu ja uhkailee yksittäistä toimittajaa.

* * *

Sanna taatusti tiesi, että sulkapäähineestä nousee kohu. Niinpä se on ihan OK, että jokainen kertoo mielipiteensä Pressiklubista ja siellä käydystä keskustelusta.

Sen sijaan se ei ole OK, että yksi ihminen maalitetaan näin voimakkaasti ja että joukkovoimat valjastetaan yksittäisen toimittajan kimppuun.

Pakohuoneet Tampereella: Salakapakka ja Amurin noita

Olen taas käynyt pahentamassa pakohuoneriippuvuuttani. Postaussarjan ekassa, tokassa ja kolmannessa osassa ovat aikaisemmat testatut huoneet, joten nyt homma jatkuu numerosta 14.

14) Getaway, Tampere: Salakapakka

  • Tausta: Kaupunginhallitus pitää tunnin päästä hätäkokouksen. Saatko ratkaistua vakavan ongelman ja pelastettua kaupungin?
  • Milloin: Lokakuussa 2017.
  • Ryhmä: Vanha tuttu TRE-HML-tiimi eli neljä aikuista.
  • Tulos: Pääsimme ulos ajassa 58.02, eli aikaa jäi vajaat kaksi minuuttia.
  • Käytetyt vinkit: Viisi, joista tosin yksi tuli samaan aikaan kuin ratkaisimme tehtävän itsekin.
  • Vaikeusaste palveluntarjoajan mukaan: Ei numerointia, mutta huone on kuulemma Getawayn vaikein.
  • Hinta: 95 euroa; sisältää 5 euron Mensa-alennuksen.
  • Arvosana: 9,5.
  • Perustelut: Huone oli hauska ja hyvännäköinen, kuten Getawayn huoneet aina. (Getaway alkaa olla jo suosikkimme pakohuoneyrityksistä.) Huoneessa oli taas yksi uusi tekninen vimpain, mikä on aina yhtä ilahduttavaa mutta hieman harvinaisempaa, koska olemme jo kolunneet huoneita melko paljon. Yhden vihjeen ohitimme, koska erään avaustehtävän pystyi avaamaan sormivoimin ilman koodia. Pari tehtävää vaati vahvaa kommunikointikykyä, koska suorittaja oli eri huoneessa kuin ohjaaja. Kokonaisuudessaan huone oli monimuotoinen ja vaihteleva: lukkoja ei ollut liikaa. Eräs vihje oli mielestämme hieman kaukaa haettu, ja siihen tarvitsimmekin vihjeen. Pari tehtävää oli niin monivaiheisia, että ne vaativat useampaa kokeilua, ennen kuin oikea logiikka selvisi. Hauskaa vaihtelua oli sekin, että suuri osa tehtävistä ilmestyi pöytätietokoneeseen sekä meille annettuun kännykkään.

15) Mysteeri, Tampere: Amurin noita

  • Tausta: Tamperetta piinaa rikossarja. Kuka on Amurin noita ja miten hän liittyy rikoksiin?
  • Milloin: Lokakuussa 2017.
  • Ryhmä: TRE-HML-tiimi.
  • Tulos: Pääsimme ulos ajassa 59.40 eli aivan helkutin täpärästi.
  • Käytetyt vinkit: Kuusi, prkl.
  • Vaikeusaste palveluntarjoajan mukaan: Ei numerointia, mutta huone on kuulemma Mysteerin Tampereen-toimipaikan vaikein. Läpi on päässyt vain 20 % kokeilijoista.
  • Hinta: 87 euroa; meneillään oli nimittäin kampanja, jossa neljä pääsee kolmen hinnalla.
  • Arvosana: 7-.
  • Perustelut: Huoneessa oli hieman liikaa lukkoja, joten tehtävien monimuotoisuus latistui hieman. Lisäksi minua aina kiusaa, jos huoneiden hämäryys vaikeuttaa tehtävien ratkomista. Silloin huone ei enää haasta älyä, vaan hämäränäköä. En myöskään nauti siitä, jos huoneiden välillä pitää ravata edestakaisin. Ja tietty sekin söi naista, kun vihjeiden tulo tuntui kestävän hieman enemmän kuin muissa pakohuoneissa. Huone kannattaa silti ilman muuta testata: siellä oli pari hienoa visuaalista efektiä, muutama hauska vimpain, nokkela suuntalukon vihje ja jopa ääneen sanottava koodi. Myös tarina oli erinomainen, ja eräässä kohtaa löytynyt vihjevideo oli laadukkaasti tehty ja sopivan kylmäävä.

Sanoinko viimeksi, että ”huoneita on varattuna loppuvuodeksi viisi”? Loogisesti pääteltynä nyt kun on testattu niistä kaksi, niin olisi enää kolme jäljellä?

Ehei, loppuvuodeksi on varattuna jälleen viisi: kaksi Tampereelle, kaksi Poriin ja yksi Helsinkiin. Jos tämä eskaloituu tätä rataa, olen vararikossa ennen joulua.

Edit 17.10.2017: Sarjan seuraava osa kertoo Smuggler Monk -huoneesta.

Kerro oma kantasi