Media, tuo keskiluokkainen oikeuden esitaistelija

Sunnuntain Hesarissa Anna-Sofia Berner oli haastatellut historioitsija Juha Siltalaa. Juttu käsitteli keskiluokan identiteettikriisiä. Sen otsikko oli Putoamista pelkäävät ihmiset lähtevät marjaan ja äänestävät populisteja – Näin keskiluokalta vietiin identiteetti, kertoo historioitsija Juha Siltala. Juttu on maksumuurin takana.

Hieman aikaisemmin Perussuomalaisten Jussi Halla-aho oli ilmoittautunut puolueensa puheenjohtajakisaan videolla. Hän oli median pöyristykseksi kieltäytynyt haastatteluista. Tätä puitiin muun muassa Pressiklubissa. Hesari teki jo aiemmin Halla-ahosta chattihaastattelun, koska muuta ei saatu.

Tajusin vasta Juha Siltalan haastattelun jälkeen, mistä on kyse.

Media on ollut tismalleen kuin keskiluokka: uskonut hyvään, uskonut itseensä, uskonut omaan asiaansa ja uskonut ponnisteluun. Siinä tutinassa on saattanut jäädä huomaamatta, että maailmassa on muitakin totuuksia kuin oma.

(Tässä vaiheessa syytä muistuttaa, että Perussuomalaiset edustaa puoluetta, jollaista en itse äänestä. Olen toki itsekin oikeistoa, mutta olen paljon liberaalimpi ja ympäristötietoisempi kuin persut. Siitä huolimatta näen kirkkaasti, että media on kohdellut Perussuomalaisia epäreilusti.)

Media ja keskiluokka ovat samassa surkeassa veneessä. Kaikkialla velloo, murtuu ja muuttuu. Koulutuksella ei pärjääkään! Työttömyys voi iskeä koska tahansa! Poliitikko kehtaa ohittaa median! Tilalle yrittävät tunkea nousukkaat ja valemedia, jotka teeskentelevät jotain, mitä ne eivät oikeasti ole.

Siltalan mukaan keskiluokka yrittää torjua ahdistusta menemällä itseensä, takertumalla hallinnan kokemukseen ja muuttamalla toimintaansa. Keskiluokkaiset kuntoilevat ja kouluttautuvat. He keräävät puolukoita ämpäriin, jotta he pääsevät osaksi aikaansaamisen tunteesta. He äänestävät populisteja ja menevät terapeutille.

Sen sijan media ei ole kyennyt itsekritiikkiin tai toiminnan muuttamiseen. Se mieluummin syyttää muita. Syypäitä kriisiin ovat populistit, valemedia, viihteellistyminen, maailman muutostahti sekä asiakas, joka uskoo huuhaata ja hörhöjä.

Onko tähän ristiriitaan olemassa ratkaisua?

Siltala kehottaa keskiluokkaa maltillistamaan odotuksiaan ja elämään tässä hetkessä. Kaikkea ei ole pakko saada, ja pienistä asioista voi nauttia. Lisäksi hän sanoo luottavansa nuorisoon, josta on kasvamassa reilumpi sukupolvi.

Media on kuitenkin bisnestä. Sillä ei ole varaa odottaa seuraavaa sukupolvea tai nauttia pienistä asioista. Sen sijaan se yrittää takertua hallinnan tunteeseen ja etsiä tutkimuksia, joissa todetaan, että nuoret lukevat lehtiä yhä ja mediaan luotetaan kyllä.

Tämä ei ole auttanut. Median kyydistä on nykyään yhtä helppo pudota kuin keskiluokasta. Meillä on valtava joukko ihmisiä, jotka eivät usko mediaan – ja tunne on vastavuoroinen.

Minullakaan ei ole tähän ratkaisuja, mutta skenaarioita kyllä. Medialla on nähdäkseni muutama todennäköinen kehityssuunta, jotka voivat toteutua kaikenlaisina yhdistelminä:

  1. Media polarisoituu Yhdysvaltojen tapaan. Kun kerran jokaisella on oma totuus, silloin myös uutiset voivat heijastaa tätä ja välittää juuri sellaisia totuuksia, joista oma yleisö on kiinnostunut. Samaahan tekevät osaltaan jo puoluelehdet, joten miksi eivät myös muut? Asiakas on valmis maksamaan siitä, että hän saa mitä haluaa. Tässä skenaariossa korostuu bisnes, mutta ei välttämättä aina se neutraalein totuus.
  2. Media viihteellistyy, mikä tietenkin näkyy jo nyt. Olivatpa ihmiset mitä mieltä maailmasta tahansa, niin aina joku haluaa nähdä, mitä klikkiotsikon takana on. Katso vilautus, kurkkaa väläytys. Putous-tähti paljastaa ja BB-julkkis kohauttaa. Tämä on katsantotavasta riippuen joko surullista tai perin inhimillistä. Median näkökulmasta tässä on kuitenkin bisnesmahdollisuus. Voi olla, että syntyy viihdemedia, joka sanoutuu irti Julkisen sanan neuvostosta ja journalistin ohjeista.
  3. Media henkilöityy entistä syvemmin, tosin ei vain jutun aiheina vaan toimijoina ja toimitustyötä tekevinä tahoina. Asiakkaiden näkökulmasta organisaatiot ovat epäluotettavia, mutta yksilö on kaveri. Huffington Post lähti henkilövetoisesti liikkeelle, tubettajilla on omat vakioyleisönsä, ja yhtä lailla Jussi Halla-ahon blogi pöyhäytti kokonaisen keskustelufoorumin ilmoille. Lukija uskoo mieluummin avoimesti korttinsa näyttävään yksilöön kuin valtavaan korporaatioon. Tässä skenaariossa avoimeksi jää tietenkin journalismin laatu. Se on täysin riippuvainen siitä yksilöstä, joka on kunkin median takana.
  4. Media elitisoituu. Parhaat ja neutraaleimmat laatu-uutiset maksavat, jolloin vain varakkailla on varaa totuuteen. Tämä taas aiheuttaisi entistä vahvemmin sen, että eri todellisuudet eriytyvät toisistaan. JSN säilyisi vain tämän medialajin valvovana elimenä.

En ota kantaa siihen, ovatko nämä muutokset hyviä vai huonoja. Väitän kuitenkin, että media ja keskiluokka ovat kuolevia käsitteitä siinä merkityksessä kuin ne ovat aiemmin olleet.

Sekä media että keskiluokka muuttuvat 2010-luvulla niin radikaalisti, että termien merkitys joudutaan määrittelemään uusiksi sanakirjoissa.

6 kommenttia

Haamukirjoittamisen aa-bee-cee eli kuinka saat tehtyä tietokirjan kirjoittamatta sitä

Visiteerasin perjantaina kustannuspalaverissa Alma Talentilla. Juttelimme sisältöpäällikkö Suvi Aallon ja kustannustoimittaja Hanna Virusmäen kanssa seuraavasta kirjaprojektistamme. (Hehkutan sitä enemmän myöhemmin, kun kustannussoppari on allekirjoitettu.)

Samalla tuli puheeksi haamukirjoittaminen. Tänä vuonnahan ohjelmassani on kaksi muuta tietokirjaa, jotka eivät koskaan tule julkaisuluettelooni: niiden kannessa on jonkun toisen nimi. Suvi ja Hanna kyselivät haamukirjoittamisesta prosessina.

Jos kerran kaksi kirja-alan ammattilaista ovat kiinnostuneita metodeistani, niin ehkä jotkut muutkin. Käsittelen tässä postauksessa asiaa molemmista rooleista: miten tehdä haamukirjoitustyötä ja toisaalta miten tilata sitä. Tilaajasta käytän nimityksiä asiakas ja toimeksiantaja.

Tämä postaus käsittelee nimenomaan tietokirjan haamukirjoittamista. Kaunokirjalliselle puolelle en uskaltaudu ja koen haamukaunokirjallisuuden jopa hieman epäeettisenä toimintana.

1) Mistä asiakkaat? Kuka on sopiva haamukirjoittaja?

Asiakkaat löytävät minut googlaamalla ja muiden toimeksiantajieni vinkkauksesta. Haamukirjoittaminen ei ole pääduunini, joten en mainosta palveluitani enkä edes voi ottaa kaikkia kyselijöitä asiakkaakseni.

Jos etsit haamukirjoittajaa, voit toki googlailla, mutta käytännössä melkein kuka tahansa kokenut toimittaja tai kustannustoimittaja osaa tehdä peruslaatuista haamukirjoitustyötä.

Oleellisinta on, että toimeksiantajan ja haamukirjoittajan yhteispeli synkkaa kahdella tasolla. Ensinnäkin heidän täytyy olla samaa mieltä tietokirjan teemasta ja teeseistä. Toisekseen kommunikaation pitää sujua.

Minua käytetään enemmän bisnes- ja markkinointikirjojen haamukirjoittajana. Kukaan ei haluaisi minun haamukirjoittavan kirjaa, joka kieltää ilmastonmuutoksen, käsittelee kilpaurheilua, antaa lemmikinhoito-ohjeita tai kertoo yksisarvisista. Lopputulos olisi surkean epäuskottava.

Yhtä lailla viestinnän täytyy pelata. En suosittele palveluitani sellaiselle, joka harrastaa pitkiä puhelinpalavereita tai massiivisia meiliketjuja. Omat asiakkaani ovat some-orientoituneita, ja he osaavat ilmaista itseään kirjallisesti. Heillä on usein kirjoitustaitoa, mutta ei kirjoitusaikaa.

2) Onko kirjaidea hyvä?

Ammattimainen haamukirjoittaja sparraa asiakastaan ja sanoo suoraan, jos kirjaidea ei toimi. Tällöin asiakas tietenkin pahastuu. Onneksi hän voi aina lähestyä toista haamukirjoittajaa, jos edellinen antoi pakit.

Minuakin on lähestynyt pari kertaa wanna-be-kirjoittaja, jonka idea on kiinnostanut lähinnä sittisontiaisia. Olen joutunut toteamaan, etten kehtaa ottaa heiltä tuhansia euroja tuotoksesta, joka ei ikinä tule myymään. (Olen tosin muotoillut palautteeni hieman kauniimmin kirjailijakokelaalle itselleen.)

3) Mistä kustannussopimus?

En suosittele asiakkailleni omakustanteen tekoa. Siihen uppoaa helposti tolkuttomat määrät rahaa, ja myynti on yleensä vähäisempää kuin oikeiden kustantajien kirjoilla.

Haamukirjoittajan palveluun pitää kuulua kustannussopimuksen hankinta asiakkaalleen. Asiakkaalla on harvoin kustannusalan kontakteja, joten aikaa säästyy, kun haamukirjoittaja neuvottelee sopimuksen. Kokeneet haamukirjoittajat tuntevat kustantajat ja niiden profiilit, joten he osaavat etsiä juuri tälle toimeksiantajalle ja kirjaidealle sopivimman kustannustalon.

Jos asiakkaalla on oma kontakti, silloin tietenkin hyödynnämme sitä. Jos toimeksiantajani sattuu olemaan julkkis, silloin pääsemme kilpailuttamaan kustantajat ja tyrkkimään innokkaimpia ulos ovenraosta.

Ennen kustannussopimuksen hankintaa hiomme kuntoon asiakkaan kanssa kirjan nimen, sloganin, pääteesin, kohderyhmän ja sisällysluettelon. Niiden kanssa on helpompi saada kustannussopimus. Sen sijaan varsinaista käsikirjoitusta aletaan kirjoittaa vasta sitten, kun kustannussopimus on tehty.

4) Kuka tekee sopimuksen ja kenen kanssa?

Rahavirrat liikkuvat seuraavasti:

  • Minä laskutan kiinteän palkkioni suoraan toimeksiantajalta.
  • Kustantaja maksaa myyntiin perustuvan kirjoituspalkkion toimeksiantajalle.

Kaikki me toki olemme tietoisia toistemme läsnäolosta: kustantaja tietää tekstin tulevan minun kynästäni ja substanssin toimeksiantajalta.

Se itse asiassa helpottaa kustannussopimuksen saamista, kun kustantaja voi olla varma tekstin laadusta. Vieras kirjoittajahan on aina riski, koska hänen jäljiltään kustannustoimittajalla saattaa olla valtava urakka käsikirjoituksen perkauksessa.

Veloitan yleensä 10–15 prosenttia palkkiostani sitten, kun olen neuvotellut kustannussopimuksen. Loput laskutan vasta sitten, kun käsikirjoitus on valmis.

5) Mitä asiakkaan pitää tietää etukäteen?

Tämän olen oppinut oman kantapääni kautta ja ikävä kyllä myös vammauttamalla asiakkaitteni kantapäitä: haamukirjoittajan täytyy briiffata asiakas yhtä hyvin kuin asiakkaan täytyy briiffata haamukirjoittaja.

Asiakkaan pitää tietenkin kertoa, millaisen kirjan hän haluaa tehdä, mikä on hänen perusteesinsä ja millaista lukijakuntaa hän tavoittelee.

Haamukirjoittajan pitää kertoa, että teksti on väistämättä kompromissi asiakkaan ja haamukirjoittajan kynänjälkeä. Tekstissä voi käyttää paljonkin asiakkaan omaa kieltä, mutta jos korjauskierroksilla asiakas haluaa editoida joka lauseen ”mun itseni näköiseksi”, kirja ei valmistu koskaan. Niinpä asiakkaan täytyy ymmärtää jo etukäteen se, että tekstistä pitää osata päästää irti ja että tietokirjassa sisältö on tärkeämpää kuin oma tyyli.

6) Mistä aineisto?

Pyydän asiakkaalta yleensä pohja-aineistoksi tiettyjä asioita:

  • Hänen kirjoittamansa kolumnit, vieraskynät, blogipostaukset ja esseet kirjan aiheesta.
  • Hänen laatimansa diaesitykset kirjan aiheesta.
  • Hänestä tehdyt haastattelut eri medioissa.
  • Hänen tekemänsä sisäiset raportit, selonteot ja opinnäytetyöt kirjan aiheesta.

Näiden pohjalta kokoan sisällysluettelon ja lähden tuottamaan tekstiä. Teen työtä Google Drivessä, jotta asiakas näkee koko ajan työn etenemisen. Jos jossain alaluvussa on liian vähän sisältöä, pyydän asiakasta lisäämään kommentteihin sisältöbulletteja, jotta saan lihaa luiden ympärille. Tarvittaessa soitan puhelinhaastattelun ja tenttaan asiakkaalta lisää näkökulmia vajaaseen kohtaan.

Jos asiakas haluaa itse haastatella kirjaansa varten asiantuntijoita ja nauhoittaa keskustelut, ostamme puhtaaksikirjoituspalvelun ammattilaiselta. En valitettavasti voi ottaa vastaan äänitallenteita kirjan tausta-aineistoksi, vaan tarvitsen puhtaaksikirjoitettua tekstiä, jota hyödynnän käsikirjoituksessa.

7) Onko tämä epäeettistä? Kenen kirja tämä oikein on?

Kirja on ilman muuta toimeksiantajan kirja. Haamukirjoittaja on vain robotti, joka järjestelee toimeksiantajan ajatukset ja sisällöt. Kirja ei olisi syntynyt ilman toimeksiantajaa, mutta se olisi syntynyt kenen tahansa muunkin haamukirjoittajan käsissä.

Haamukirjoittaja ei saa tuoda kirjaan omaa persoonallista tyyliään. Minäkään en käytä haamukirjoittamissani teoksissa omanlaisiani vertauksia tai kärjistyksiä, enkä tuo sinne omia ajatuksiani. Kirjan pitää näyttää tekijältään, ei minulta.

Vastaavaa työtä tekevät myös poliitikkojen avustajat, organisaatioiden viestintäosastot ja yritysjohtajien puheenkirjoittajat. He muotoilevat toimeksiantajansa viestit diaesityksiksi, linjanvetopuheiksi, kolumneiksi ja asiantuntijapuheenvuoroiksi.

Jos näitä ammattikuntia ei olisi, emme saisi mitään uudistuksia vietyä eteenpäin. Kun jollakulla on viesti, hänellä ei yleensä ole aikaa muotoilla itse viestiään.

* * *

PS. Haamukirjoituspalveluni maksaa rutkasti. Löydät halvemman ja yhtä hyvän haamuilijan esimerkiksi freelancetoimittajista tai isoista viestintätoimistoista.

* * *

Edit ma 20.3.2017 klo 13.43:

Facebookissa tuli erinomainen kysymys siitä, pääseekö toimeksiantaja Suomen tietokirjailijat ry:n jäseneksi jonkun toisen haamukirjoittamalla kirjalla.

Pääsee, jos valehtelee – mitä en missään nimessä suosittele.

Suomen tietokirjailijat ry edellyttää jäseniltään, että kirja on omien kätten jälkiä sekä sisällöllisesti että kirjoitustyön osalta. Tsekkasin yhdistyksen jäsenhausta, että omat asiakkaani eivät ainakaan ole pyrkineet jäseniksi. Jos olisivat, pitäisin heille pitkän ja painokkaan puhuttelun etiikasta.

8 kommenttia

Virallinen Twitterin #FFfi-suositusten elvytysyritys

Silloin kun maailma oli nuori, Twitter uusi ja minä viaton, ihmiset tapasivat viettää Twitterissä Follow Fridayta.

Follow Fridayn tunniste oli #FF, ja sillä vinkattiin omille seuraajille lisää kiinnostavia seurattavia.

Vähitellen kuitenkin Twitterin käyttäjämäärät kasvoivat ja suosituksia alkoi tulvia. Niinpä suomalaiset tviittaajat ryhtyivät käyttämään #FFfi-tunnistetta, jolla erotettiin nimenomaan suomenkieliset suositeltavat muun maailman vyörystä.

Myöhemmin koko homma kärsi inflaation. Syitä oli kolme:

  1. Osa tviittaajista lähetti viikoittain tismalleen samat suositukset omille seuraajilleen. Olin itsekin tässä vyörytyksessä tägättävänä, ja sääliksi kävi suosittelijoiden seuraajia. Kukaan ei jaksa sitä, että joku suosittelee katleenoita seuraajilleen viikoittain.
  2. Osa suositustviiteistä oli vain massiivisia käyttäjätunnuslasteja ilman perusteluja. Kukaan tolkullinen ei ryhdy seuraamaan käyttäjätilejä sokkona, vaan suositukselle tarvitaan syyt.
  3. Joskus #FFfi-hashtag ei ollut oikeastaan enää suositus seuraajille, vaan se oli kehu suositeltavalle. Silloin kehut saattoivat mennä kaverin selän rapsutukseksi, eikä se enää palvellut seuraajia. Tähän tunnustan syyllistyneeni itsekin.

Niinpä Follow Friday kuoli suomenkielisessä tviittiskenessä parisen vuotta sitten. Suosituksia tulee enää harvakseltaan.

Toisaalta olisi kiva löytää lisää mielenkiintoisia seurattavia. Niinpä ehdotan suositusperinteen elvytystä. Se pitää kuitenkin tehdä fiksusti:

  • Käytä #FFfi-tunnistetta, jotta tviittisi ei huku kansainväliseen viestimassaan.
  • Suosittele vain yhtä tai kahta käyttäjää kerrallaan ja perustele suosituksesi.
  • Älä suosittele viikosta toiseen samoja tyyppejä. Nosta mieluummin esille uusi löytösi tai mielenkiintoinen aihepiiri.
  • Suosituksella palvelet ensisijaisesti seuraajiasi. Jos haluat kehua kaveria, silloin voit toki kehua kaveria, mutta seuraussuositus pitää olla suunnattu lähtökohtaisesti muille kuin siihen tägätyille.
  • Suosituksia ei ole pakko lähettää joka perjantai. Tviittaa niitä vain silloin, kun sinulla on tarjota uusia löytöjä tai tuntemattomia helmiä.
  • Kurkkaa perjantaisin Twitteristä #FFfi-hashtag ja katso, löydätkö kiinnostavia suosituksia.

Ja kas, näiden vinkkien avulla Twitteristä tuli taas ihkumpi ja keijupölyisempi paikka elää.

4 kommenttia