Sain Jyväskylän kaupunginteatterilta liput Peter Pan -musikaaliin. Lämpimät kiitokset!
Kävin juuri katsomassa esityksen 10- ja 12-vuotiaiden kanssa. Odotukset olivat korkeammalla kuin haaveet Länsimetrosta, koska olimme ihastuneet Lainahöyhenissä-musikaaliin pari vuotta sitten.
Kokonaisuudesta jäi ristiriitainen kuva. Tuntui siltä, että kaikki olivat kohderyhmää – ja sen myötä ei kukaan. Annan pari esimerkkiä:
1. Pienet lapset vs. isommat: Pienten lasten varalta näytelmässä oli osallistavuutta, ja tappelukohtaukset oli tehty pehmeän hidastetuiksi. Tämä ei tietenkään enää uponnut meidän perheeseemme, vaan vaikutelma oli korni. Toisaalta näytelmässä oli paljon sanallista nokkeluutta ja tilannekomiikkaa, joka taas puree paremmin isompiin.
2. Punavihreät vs. sinivalkoiset: Voin vain kuvitella, kuinka vasemmalla ihastellaan sitä, että naisnäyttelijä esittää Peter Pania ja osa kadonneista pojistakin on naisia. Samaan aikaan pitää muistaa paheksua näytelmän intiaaneja, joilla on sulkapäähineitä. Vastavuoroisesti konservatiivinen oikeisto pudistelee pettyneenä päätään naispuoliselle Peter Panille, nauraa läskihuumorille ja hihittelee, kun parrakas mies esittää merenneitoa – sehän ihan kuin homo. (Omalla kohdallani mikään näistä ei aiheuttanut erityistä mielenliikutusta suuntaan tai toiseen.)
3. Rauhalliset vs. toiminnankaipuiset: Näytelmässä oli joitain turhankin pitkäveteisiä kohtia kuten koirien ja omistajien tanssi kaupungissa. Toisaalta taas monessa kohtauksessa tapahtui niin paljon, että sai olla silmä tarkkana, jotta olisi huomannut kaikki hauskat detaljit.
Näytelmässä oli useita erinomaisia kohtia ja piirteitä. Jukka Virtasen sanoitukset olivat tietenkin loistavat, ja puvustuksessa oli hyviä oivalluksia. Laulut ja orkesteri pelasivat mainiosti yhteen. Lavan nostimia käytettiin roisisti hyväksi, ja muutamaan kertaan siirtymä kohtausten välillä tapahtui pystysuunnassa. Erityinen kehu täytyy antaa lentokohtauksille, jotka oli toteutettu ilman vaijereita (en kerro enempää – käykää itse katsomassa ratkaisu).
Roosa Karhusen esittämän Leenan marionettimainen räsynukke-tanssikohtaus oli huikea. Kohtaus vaati sekä kellontarkkaa ajastusta että erinomaista ilmaisuvoimaa ja tanssitaitoa.
Henri Halkolan kapteeni Koukku ylsi johncleesemäiseen komiikkaan ja mahtipontisuuteen. Puvustuksen kunniaksi sanottakoon, että siinä ei ollut langettu jacksparrow-kosiskeluun, vaan kapteeni Koukku oli enemmänkin sekoitus merirosvoa ja cowboyta.
Anne-Mari Alaspää teki neljä roolia rouva Kultasena, Helinä-keijuna, merenneitona ja merirosvona. Hän oli niin muuntuva ja energinen, että olisin nähnyt hänet mielelläni Peter Paninakin.
No kenelle suosittelen näytelmää?
- 7–11-vuotiaille vanhempineen.
- Mielensäpahoittajille vasemmalla ja oikealla.
Hus varaamaan lippuja. Et voi paheksua näytelmän vääriä vaikutteita, ellet ole itse käynyt katsomassa sitä.
1 kommentti