Disclaimer: kerron tässä postauksessa jotain kuopuksemme koulunkäynnistä, vaikka en yleensä kerro mitään muksuista julkisesti. Niinpä nytkään tarkoitus ei ole puhua kuopuksen arvosanoista, enkä siis salli kommenteissa keskustelua niistä. Tämän postauksen aiheena on oppiminen ja toisen ihmisen merkitys, ei kuopus tai hänen koulumenestyksensä.
* * *
Kävin perjantaina kouluttamassa oikeusministeriön hallinnonalan kouluttajia koulutustaitoihin kouluttamalla heitä kouluttamaan. Puheenvuoroni muistiinpanot ovat Twitterissä.
Isoin teesini oli se, että diat eivät auta oppimista. Vain toinen ihminen auttaa. Dioista on hyötyä toki silloin, jos osallistujille pitää näyttää jotain, joka ei ole koulutustilassa valmiina. Joskus pitää ehkä esitellä kuva prosessikaaviosta tai valokuva tietystä ihmisestä. (Minäkin jouduin näyttämään muutaman dian siitä, kuinka vähän niillä tarvitaan tekstiä.) Sen sijaan bulletlistaukset eivät auta oppimisessa, ja vielä vähemmän auttaa niiden ääneen lukeminen.
Kerroin koulutuksessa erään esimerkin, joka oli sattunut edellisenä päivänä kuopuksemme kanssa. Tarina oli perjantaina vielä kesken, joten jätin kertomukseeni pahan cliffhangerin. Nyt loppuratkaisu on tiedossamme, ja kuopus antoi luvan kertoa tämän tarinan julkisestikin.
Kuopus on nyt neljännellä luokalla. Hänellä sattuu olemaan hyvä matikkapää. Hän tekee seiskaluokkalaisen esikoisen matikankirjaa ja opettelee siitä geometriaa omin päin, koska se on kivaa.
Kuopuksella vaihtui luokka äskettäin. Luokat olivat edenneet matikassa eri järjestyksessä, joten murtoluvut jäivät käymättä läpi. Vanha luokka ei ollut vielä ehtinyt niihin, ja uusi luokka taas oli jo käynyt ne läpi. Niinpä kuopuksella oli edessä henkilökohtainen murtolukukoe. Matikankirjasta piti opetella sivut 6–57 ja sitten kokeessa todentaa oma taso.
Koetta edeltävänä iltana lapsi tulee epätoivoisena näyttämään matikankirjaa. Hän sanoi, ettei ymmärrä mitään koko asiasta. Erityistä pettymystä hänelle aiheutti se, että hän oli tottunut oppimaan asiat kuin vettä vain ja usein omin päin. Mikä nyt oli vikana, kun omaksuminen olikin tahmeaa?
Istuimme alas, leikkelimme paperia ja juttelimme murtoluvuista reilun tunnin verran. Tässä ajassa kävimme läpi koko koealueen. Lohdutin kuopusta, että usein kirjoista on tosi vaikea ja hidas oppia. On täysin normaalia, että nelosluokkalainen tarvitsee opetusta. Väitin, että olisi itse asiassa hieman poikkeuksellista, jos kymmenvuotias tajuaisi kirkkaasti jonkin asian vain lukemalla siitä – varsinkin kun oppikirja oli epäselvästi jäsennelty.
Perjantaina oikeusministeriön koulutuksessa jäi cliffhangeriksi se, miten koe sujui. Kuopus oli samaan aikaan matikankokeessa sadan kilometrin päässä Hämeenlinnassa, enkä tiennyt vielä tarinan loppua.
Käytin murtolukutuokiotamme vain esimerkkinä siitä, että diat, kirjat ja tekstimassat eivät lähtökohtaisesti tai automaattisesti edesauta oppimista. Sen sijaan ihminen auttaa. (Jos hetkeksi aikaa unohdamme realiteetit ja kuvittelemme jokaiselle lapselle henkilökohtaisen opettajan käymään läpi vaikeita asioita, kaikki oppilaat saisivat kiitettäviä arvosanoja.)
Tänään lapsi tuli kotiin matikankokeen kanssa. Tulos oli 27/27.
Huomaathan, että kyse ei ollut kenenkään erinomaisuudesta. Kyse oli vain siitä, että tarjolla oli henkilökohtainen opetustuokio, jossa edettiin lapsen tahdissa ja keskustelemalla.
Mitä tämä tarkoittaa työelämässä kouluttajalle?
Ensinnäkään älä koskaan luota pelkkien diojen voimaan. Älä koskaan ulkoista kouluttamista materiaalille, sillä osallistujien oppiminen on sinun vastuullasi, ei Powerpointin.
Toisekseen ole aina läsnä koulutuksessa. Älä ohita kysymyksiä kuittaamalla ”katsotaan ne sitten lopuksi”. Älä mieti eilistä meilikeskustelua, tämänpäiväisiä iltarientoja tai huomisen tehtävälistaa. Jos et ole läsnä tai et ota osallistujia huomioon, silloin olet jo poistunut tilanteesta ja luovuttanut koulutusvastuun sattumalle.
Kolmas sääntö: älä yritä kertoa kaikkea. Koulutustilanteessa pitää edetä osallistujien ehdoilla, ei sinun tai sisällön. Monesti olisi upeaa kertoa kymmenen keissiä ja sata sattumusta, mutta aika ei riitä. Hyväksy siis se, että tänään ehditte käydä murtolukujen supistamiset ja laventamiset, mutta niiden muunto desimaaleiksi hoidetaan joskus toiste.
Neljäs sääntö: jos koulutustapa A ei toimi, vaihda tapaan B. Kouluttaja voi korjata toimintaansa osallistujien reaktioiden mukaan, mutta diat eivät taivu siihen. On sinun vastuullasi keksiä tehokkaampi esimerkki, osuvampi vertaus tai hyödyllisempi harjoitus. Kuopuksen kanssa kokeilin ensin kahta erilaista tulokulmaa, joista kumpikaan ei toiminut. Lopulta keksin kolmannen lähestymistavan, joka oli helpommin tajuttavissa.
* * *
Nopein tie oppimiseen on toinen ihminen. Meillä ei kuitenkaan aina ole mahdollisuutta oppia suoraan toiselta ihmiseltä, joten käytämme korvikkeita: kirjoja, artikkeleita, webinaareja, diaesityksiä, videoita ja oppimispelejä.
Jos sinut on tilattu paikan päälle kouluttamaan, älä tuo mukanasi näitä korvikkeita. Jos korvikkeet olisivat pääasia, sinua ei olisi pyydetty mukaan alun perinkään.
Löysin mainiosta jutusta, ilmeisesti sinne tarkoituksella jätetyn, pulman. Miksi opettaja muutti maksimipisteitä?
Hyvä kysymys! Alkuperäisessä kokeessa oli ollut kolmen pisteen päässälaskuosio. Opettaja ei pystynyt teettämään sitä, joten se jäi kokonaan väliin. (Kuopus siis teki kokeen luokassa samaan aikaan kun opettaja opetti desimaaleja muulle luokalle. Siksi päässälaskuosiota ei voinut tehdä.)
Toinen ihminen on varmastinopein tie oppimiseen. Varmin tapa oppia, on syntyä koulutetun äidin lapseksi. Meillä on yllättävän paljon lapsia, joiden äiti tai isä ei enää osaisaisi neljännen luokan kertotaulukoetta taikka heillä ei ole mahdollisuutta tai kiinnostusta tai voimia auttaa. Koulumme taikka yhteiskuntamme on siten hajalla, että koulu ei enää entiseen tapaan kykene tasoittamaan eroja.
Opettajat tekevät tässä parhaansa, mutta se on selvä, että kodeissa on eroja.
Lähinnä postaukseni pointti oli kuitenkin kouluttajan vastuu: läsnäolo ja vuorovaikutus ovat tehokkaimmat oppimiskeinot.
Hyvä kirjoitus, joskin mulla on sellaisia kokemuksia, että yksinkertaisten asioiden oppimisessa tuo väittämä pitää paikkansa, mutta oikein vaikeiden ja monimutkaisten asioiden (vaikkapa differentiaalilaskenta), oma kokeilu, erehdykset ja niistä oppiminen vasta takaa lopullisen ymmärryksen/oppimisen, ei opettaja tai tai kollegat. Tämä siis oma kokemus erittäin vaikeiden tai monimutkaisten asioiden oppimisesta.
Nämä ovat ilman muuta yksilökohtaisia asioita. Yleensä kuitenkin kokeneesta mentorista on hyötyä siksi, että oppija voi suoraan kysyä häneltä, haastaa ja tarkentaa. Jos ei ole toista ihmistä hyödynnettävissä, usein tietoa joutuu hakemaan pitempään.
Tässä tarinassa oli myös se, että kouluttaja oli motivoitunut ja halukas auttamaan. Hän myös halusi/jaksoi ja osasi käyttää keinoa B, C tai D. Silloin kun valmennusjaksoja on viikossa vain muutama ja nekin muutaman tunnin mittaisia, sitä panostaa eri tavalla kuin niinä aikoina kun on 6-8 suoritusta päivässä, 5 päivää viikossa. Miten kouluttajina, valmentajina ja opettajina ylläpidämme tasaisen loistavaa suoritusta? Ettei oltais vaan töissä…. liittyy olennaisesti kohtaan kaksi, läsnäolo.
Totta puhut: läsnäolo ja kiinnostus oppijaan on vaativa kombinaatio, ja rutinoituminen iskee helposti.
Mullahan on tässä suhteessa käynyt tuuri. Mulla on jokin geenivirhe, jonka seurauksena en osaa kuvitella asioita visuaalisesti. Tämä taas johtaa siihen, että olen läsnä aina sataprosenttisesti, koska en ”osaa” olla ajatuksissani. Käytännössä läsnäolevat ihmiset ovat aina mulle tärkeämpiä kuin muualla olevat ihmiset – jopa siinä määrin, että kun koulutan asiakkaan luona, mä en edes muista että mulla on perhe kotona.
Olin joskus kouluttamassa yhtä digipalvelua, ja luvan kanssa otin hiihtolomalla olevan 7-luokkalaisen muksun mukaan näkemään minkälaista opetus on työelämässä.
Teki tilaisuudessa muistiinpanoja, ja jälkikäteen tenttasin muistikuvia koulutetusta systeemistä ja juteltiin mitä tilaisuudesta yleisesti jäi mieleen. Yleinen havainto oli aika osuva:
”Asiat kerrotaan kerran, ei ole oppikirjoja eikä läksyjä. Mitenköhän koulussa onnistuisi jos opettaja tulisi yhdelle tunnille, kertoisi kerralla kaiken ja lähtisi pois. Loput pitäisi sitten opetella itse.”
Hahaa, erinomainen vertauskohta! Oppimisen vastuu jää tässä metodissa kokonaan oppijalle.