Käytän yleensä alle 30 hengen koulutuksissa nimilappuja, joissa lukee osallistujien etunimet. Nimilaput ovat joko pikkukylttejä rinnassa tai pahvisia töröttimiä pöydällä.
Jos ryhmässä on alle 15 henkeä, yritän treenata muistiani. Pidämme aluksi esittelykierroksen, jossa painan mieleeni osallistujien nimet.
Kehittelen tähän tolloja muistisääntöjä:
Petra oli saanut palovamman, joten hänen pitää petrata kätensä kuntoon.
Eeva oli viehkeä vaaleaverikkö, joten hänen olisi ollut helppo vietellä Aatami.
(Nämä muistisäännöt ovat eiliseltä ryhmältä – terkkuja siis Petralle, Eevalle ja kumppaneille.)
Monesti osallistujat haluavat tietää muistisääntöjäni, mutta ne ovat joskus valonarkoja. Kerran kehittelin tällaisen:
Irmeli – niin ruma että silmiä kirveli.
Kyseinen henkilö oli itse asiassa ihan tavallisen näköinen, mutta muistisääntöni toimi: nimi pysyi mielessä. Onneksi Irmeli ei kysynyt, miten kummassa muistan hänen nimensä.
Usein kun olen itse koulutuksessa, jossa en tunne muita, piirrän muistivihkooni nimen viereen yhden asian, joka siitä ihmisestä iskee ensimmäisenä silmiini. Se voi olla parta tai silmälasit, nenän finni, vaatteen yksityiskohta tms. Välillä sellaista, jota ei tohtisi asianomaiselle näyttää – ”ai kiva se muisti mut etuhampaistani kun on piirtäny tohon pupun kuvan”.
Hahaa, minä olen tehnyt samaa toimittaja-aikoinani. 🙂 Kun oli ryhmä haastateltavia, piirsin heistä karikatyyrit muistivihkoon ja kirjoitin nimen alle. Sillä tavalla osasin nimetä heidät kuvatekstiin.
Erään kerran jouduin kysymään kreikkalaiselta haastateltavalta hänen nimensä kirjoitusasua, ja heppupa ponkaisi spontaanisti vihkoni ääreen näyttämään. Vihossa odotti käkkäräpäinen pilakuva, jolla oli silmälasit vinossa.
Sen jälkeen lopetin karikatyyrit.