Viime hetki kommentoida tulevaa kirjaa: pitäisikö orgasmit jättää pois?

Journalismin kuolema -kirjani on nyt kustannustoimittajan hyppysissä. Ilahdutin häntä lisäämällä kirjaan viime tingassa vielä yhden alaluvun. Nyt mietin, onko luku järkevä.

Kommentoithan siis. Miltä alla oleva teksti näyttää – ja menenkö liikaa henkilökohtaisuuksiin?

Nykyään tunnekin on uutinen

Aikaisemmin uutisella tarkoitettiin lähinnä muutosta tai tapahtumaa, joka lukijan oli hyvä tietää. Osa uutisista koski tulevia yhteiskunnallisia tai paikallisia muutoksia ja osa sitä, mitä oli jo tapahtunut. Toki uutisissa kerrottiin myös päättäjien mielipide-eroista, poliittisista ristiriidoista ja yhteiskunnallisista epäkohdista.

Nykyään uutiset koskevat myös tunteita. Jostain syytä media kokee asiakseen kertoa, miltä jostakusta tuntui kun joku muu suhtautui häneen jotenkin.

”Vanhemmuus on musta möykky riittämät­tömyyttä” – Uupuneet isät ovat tyytymät­tömiä yhteis­kuntaan ja kokevat, ettei työpaikoilla tueta isän roolia, kertoo tutkimus.
– Helsingin Sanomat, 14.11.2021

”Minun täytyy menestyä” – Pääkaupunkiseudulla elävät nuoret kertovat musertavista paineista täydellisyyteen.
– Helsingin Sanomat, 13.3.2022:

”Kuka sun lapsen hoitaa?” – NN yllättyi siitä, miten häneen suhtauduttiin äitiys­­vapaan jälkeen.
– Helsingin Sanomat, 30.3.2022

Suomalaiset raivostuivat Huuhkajat-faneille, kannattajayhdistyksen puheenjohtajalle satanut uhkaavia viestejä.
– Yle, 28.6.2021

Kun NN oli nuori, hän tunsi olevansa niin näkymätön, ettei osannut edes haaveilla mistään – nyt hän rohkaisee nuoria unelmoimaan.
– Yle, 20.2.2022

Nato-keskustelu herättää nuorissa ristiriitaisia fiiliksiä: ”En oikein tiedä, mitä mieltä tästä pitäisi olla”
– Yle, 6.3.2022

Sota pelottaa tuoreita ja tulevia äitejä – NN, 31: “Mitä jos lapseni joutuu sotaan tai lähtemään pakoon?”
– Yle, 13.3.2022

Ymmärrän hyvin, että tunteet ovat tärkeitä. Ne ohjaavat päätöksentekoamme sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Silti pelkään tällaisen tunneuutisoinnin vievän keskustelua täysin väärään suuntaan. Aivan kuin yhteiskunnan pitäisi huolehtia siitä, ettei kukaan tuntisi mitään kurjaa. Tai aivan kuin ikävä tunne olisi ylipäätään uutisen arvoinen.

Joudun nyt olemaan inforealisti. Inforealisti on informoijan ja inhorealistin erityisen tylsä yhdistelmä; tyyppi joka kuskaa kainalossaan kurjaa tietoa. Inforealisti minussa luki edelliset otsikot, huokaisi ja listaa nyt täydentäviä näkökulmia:

• Vanhemmuus on aina ollut musta möykky riittämättömyyttä. Se syntyy siitä, että rakastaa omaa lastaan sydämensä pohjasta ja samaan aikaan tietää, ettei voi taikoa pois murheita lapsen elämästä. Mikään ei riipaise niin kuin oman lapsen kokemat kivut ja vastoinkäymiset. Siksi vanhemmuus on aina ollut ja tulee aina olemaan osaksi myös riittämättömyyden tunteita. Siihen tunteeseen eivät liity mitenkään isien työpaikat.
• Nuoret ovat ennenkin kokeneet paineita ja epävarmuutta. Jokaista nuorta pelottaa tulevaisuus – ellei nyt ole ihan hopealusikka suussa syntynyt tai curling-vanhempien pehmustamaa elämää elävä tapaus. Nuoruuteen ja aikuistumiseen kuuluvat paineet, niin ulkonäköön, tulevaisuuteen kuin pärjäämiseenkin liittyvät pohdinnat. Jokainen yhteiskunnallinen myllerrys viiltää nuoria syvältä. Oleellista on miettiä ratkaisuja siihen, miten näitä tunteita kukin pystyy kohdallaan käsittelemään, kuin kuvitella, että yhteiskunnasta saataisiin jotenkin paineeton. Nuoren tunne syntyy elämänvaiheesta, keskeneräisestä minäkuvasta, yllättävistä yhteiskunnallisista murroksista ja osin myös murrosiän hormonimyrskyistä, eikä sitä mitenkään saa kokonaan pois.
• Suurin osa ihmisistä kokee valitettavasti jossain elämänvaiheessa olevansa näkymätön. Se ei ole mikään erikoinen piirre elämässä, vaan tyypillinen osa nuoruutta, aikuisuutta ja vanhuutta. Yksi kokee ulkopuolisuutta koulussa, toinen kotona, kolmas harrastusyhteisössä ja neljäs työpaikalla. (Toki toivon, ettei kukaan koe näkymättömyyden tunnetta kaikkialla vaan jokaiselle löytyisi jokin huomioiva yhteisö.) Osa ihmisistä silti syrjäytyy näkyvästi, osa saa ymmärrystä vain lähimmiltä ystäviltään ja osa esittää, ettei edes tarvitse huomatuksi tuloa. On kurja sanoa tätä ääneen, mutta näkymättömyyden tunne ei ole uutisen arvoinen – paitsi jos samalla kerrotaan lukijalle, että näkymättömyyden tunne on tyypillinen, yleinen ja valitettavasti monella läpi koko elämän jatkuva. Voi jopa helpottaa, kun tietää että samasta kärsivät muutkin. Kukaan ihminen ei ole se ainoa näkymätön.
• Jokaiselle esitetään joskus outoja kysymyksiä tai erikoisia odotuksia. Se on osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja yhteiskuntamme arvokirjoa. Jos hätkähdämme jokaista erilaista arvomaailmaa tai odotusta, emme muuta saa tehdäkään kuin hätkähdellä joka tunti suuntaan tai toiseen. On kulttuurista moniarvoisuutta, että ymmärtää toisten erilaiset lähtökohdat ja niistä kumpuavat kysymykset.
• Laumatunteet ovat laumatunteita. Ihmiset suuttuvat ja pöyristyvät milloin mistäkin, ja tunteet moninkertaistuvat ryhmässä. Ei ole niinkään kiinnostavaa, että taas porukalla somessa suututtiin, vaan se, mistä tunne johtui, mitä asialle tehdään ja oliko suuttumukselle aihetta.

Inforealisti minussa ei pelkästään pyörittele päätään näille otsikoille, vaan se pyörittelee päätään myös minulle itselleni. Satun nimittäin olemaan yksilö, joka tuntee hyvinkin helposti ja voimakkaasti asioita. Saatan liikuttua kyyneliin katsoessani ventovieraan pikkulapsen laulavan joululaulua. En pysty pitämään pokkaani, jos minua naurattaa jokin sopimaton vitsi. Olen jopa niin tunneherkkä, että pystyn saamaan itselleni orgasmin vain kirjoittamalla (en tosin tätä kirjaa tehdessäni).

En siis esitä olevani kylmä tunteille enkä kiistä tunteiden merkitystä ihmiselämässä. Silti peräänkuulutan tunnetaitoja. Vaikka tunne on todellinen, se ei läheskään aina ole oikeassa eikä se ole hyvä päätöksenteon kriteeri. Jos uutisissa keskitymme tunteisiin, silloin tunnetaidot saattavat jäädä taka-alalle. Oleellista ei ole pohtia, miten yhteiskunta voisi olla aiheuttamatta ikäviä tunteita, vaan miten jokainen meistä osaisi käsitellä omia ikäviä tunteitaan.

Siksi toivon, että tunneuutisointi keskittyisi viihdelehtiin ja ihmissuhdelehtiin, ei uutismediaan. Tunne ei saisi olla yhteiskunnallisten uutisten painopiste saati otsikoinnin kärki.