Kieli voi olla hyperkorrektia eli "virheelliseksi ylikorjattua". Hyperkorrektia kieltä syntyy silloin, kun ihminen yrittää noudattaa kielioppisääntöjä liian tarkasti ja saa aikaan kielivirheen.
Esimerkiksi sana pieno on virheellinen, hyperkorrekti muoto sanasta piano. Sen käyttäjä on ehkä tiennyt, että pitää sanoa hieno eikä hiano. Niinpä hän on sukkelasti soveltanut samaa sääntöä piano-sanaan. Ja mennyt metsään.
Vastaavasti tiedoitus on ylikorjattu versio sanasta tiedotus. Sen käyttäjä lienee tiennyt, että tavoittaa on oikein ja tavottaa väärin. Sen jälkeen hän on soveltanut samaa sääntöä tiedottaa-sanaan.
Nyt olen löytänyt uuden hyperkorrektiuden:
Kirjoittaja on kenties luullut, että kasvi on puhekielinen lyhenne sanasta kasvis ja että jälkimmäinen olisi se virallinen muoto. Muuta selitystä en keksi.
Yhdys sana virheeseen en tässä edes puutu.
Heh:) Sanojen maailma on melkoisen hauskaa, kun sitä seuraamaan ryhtyy… Rehelliset, taitamattomat tai tahattomat kirjoitusvirheet, painovirhepaholaiset ja muut typohärö, ajatuskatkos, lukihäiriö, kiire sutaisu ilmentymät ovat oikeastaan aika hauskoja arkielon pilkahduksia! Väitän, että toisinaan harmittomat virheet tuottavat iloa ja kaunistavat arkea:) Ihana armo lankeaa: täydellisiä kun ei olla kukaan. Hyvä silti, että kielipoliisejakin löytyy, oikeinkirjoitus ei lienee kansalaisvelvollisuus, mutta melkein sen silti jokaiselle itseilmaisun oikeudeksi soisi.
Kiitos Katleena hellyttävästä ”kasvis lamput” huomiosta, hymyilevin mielin jäin miettimään, millaisia peruna-, porkkana-, tai vaikkapa munakoisolamppuja markettien hyllyiltä saamme vielä bongatakkaan:)
Jospa kasvislamput ovat todellakin kasviksille kohdennettuja valaisimia. Jos pidät kasvislamppua fiikuksen päällä, fiikuksesi alkaa puskea hernettä.
Ihana olisi sellainen lamppu! Etenkin jos voisi itse säätää vielä, mitä se tuottaisi, kuten kaktuksesta mansikoita keskelle talvea:)
Oooh, tilaan heti yhden!
Rakastan sanoja. Olen kaksivuotiaan äiti ja siksi etuoikeutettu sanojen maailmassa. Kotikielemme on Pohjois-Karjalan yleismurre – ei mittään mahotonta viäntöö, mutta mie ja sie taipuu sujuvasti. Isä on aito alkuperäinen ja minä Karjalaan 7-vuotiaana istutettu, murteen omaksunut. Minua ihmetyttää, mistä kummasta tyttäremme sanavarastoon on tullut sana hiano. Siinä on karjalaisella naurussa pitelemistä, kun tyttö syvällä antaumuksella nimittelee esineitä ja asioita hianoiksi. En ole kuitenkaan huolissani, pikemminkin tyytyväinen siitä, että piano tulee varmasti luonnostaan.
Kiitos, Katleena, viihdyttävästä, hyödyllisestä ja ennen kaikkea hianosta blogistasi.
Murteet ovat upeita! Ehkä muksunne on Pikkukakkosesta kuullut sen verran Etelä-Suomen murretta, että "hiano" on tullut sieltä. Hauskaa!
Minäkin sanon muuten "hiano" ja "punanen", koska ne ovat kotimurrettani.
Mummuni, joka on Pohjois-Hämeestä, puhuu voimakasta vanhaa Hämeen murretta. Hän sanoo aina "äiteen pyhje" – eli äidin pyyhe.