Pelkoa päin, perkele

Kävin ensimmäisen kerran verenluovutuksessa joskus parikymppisenä. Teki pahaa, mutta oli pakko. Lopputulos: pyörryin luovutuksen jälkeen kadulle.

Odotin muutaman kuukauden ja menin uudelleen. Teki yhä pahaa. Pyörryin luovutuksen jälkeen odotustilaan.

Sen jälkeen opin odottamaan aloillani. Verenluovutus heikotti, mutta tiesin sen olevan vain psyykkistä. Join mehua ja odottelin sitä hetkeä, kunnes pystyisin nousemaan luovutuspediltä ylös. Hoitajat totesivat minut aina kalpeaksi, nostivat jalkoja ylös ja testasivat tajunnantasoani juttelemalla (joskaan vastaukseni eivät ole koskaan antaneet kovin koherenttia kuvaa aivojeni toiminnasta).

Luovutusten välissä oli neljän vuoden tauko raskauksien takia, mutta vuonna 2008 jatkoin jälleen verenluovutuksia ja pyörtymissessioitani.

Tänään kävin 20. kerran luovuttamassa verta. Ja katso, ihme oli tapahtunut: enää ei heikottanut lainkaan. Kaikki edelliset 19 kertaa oli mennyt enemmän tai vähemmän kurjasti, mutta tänään ei mustennut silmissä eikä horisontti vaappunut.

Paraikaa olo on kuin sankarilla. Pelko on kukistettu. Voisin juuri nyt selättää laman, korjata peruskoulun opetussisällöt, ratkaista turvapaikanhakijakriisin ja tehdä BB-talosta älymystön ohjelman.

* * *

Mistä tiesin, että heikotus ja pyörrytys loppuu joskus? Miksi jaksoin käydä verenluovutuksessa kymmenen vuoden ajan?

Syitä on kaksi:

Ensinnäkin esimerkkinä toimi äitini. Hän aikoinaan pyörtyili sairaanhoitajaopinnoissa, mutta sitkeys palkittiin. Äitini oli sairaanhoitajana 33 vuotta, ennen kuin siirtyi terveyskeskuksen mikrotukihenkilöksi. Tiesin siis mallioppimisen perusteella, että pyörtyilystä on mahdollisuus päästä eroon.

Toinen syy on pelon pelossa. Pelkään pelkäämistä niin paljon, että haluan oppia elämään pelon kohteitteni kanssa. Jos se tarkoittaa siedätyshoitoa neuloille ja verelle, niin sitten se tarkoittaa verenluovutusta.

Jos antaisin myöten pelolle, sen kohde laajenisi vähitellen. Ensin se koskisi omia verikokeita, sitten rokotuksia, sitten lasten rokotuksia ja lopulta kaikkia lääketieteellisiä toimenpiteitä. On parempi oppia ymmärtämään pelon kohdetta vähä vähältä kuin antaa pelon pienentää omaa elintilaansa.

Pelkoa päin, perkele.

6 kommenttia

Henkilökohtainen kirjoitusaskelmittari

Listasin juuri blogiin kesän kirjoitustyöt ja samalla tajusin, että ne on aikataulutettava paremmin.

Niinpä tein itselleni hienon tekstuaalis-manuaalisen seurantataulukon, jota täytän kesän mittaan. Olen jakanut urakan tiettyihin yksiköihin, joita sitten urakoin yksi kerrallaan. Yksiköt ovat erilaisia eri projekteissa.

1) Jarkon kanssa tehtävä Slideshare-kirja Lisää otsikko napsauttamalla

[x] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ]

2) Kiinteistöalan kustannuksen viestintäaiheiset verkkokurssisisällöt

[x] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ]

3) Erään asiakkaan tilaama haamukirjoituksena tehtävä tietokirja

[x] [x] [x] [x] [x] [x] [x] [x] [x] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ]

4) Erään asiakkaan tilaama käsikirjoitus kriisiviestintäharjoitukseen

[  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ]

5) Improvmentin uuden Ideapakan käsikirjoitus

[x] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ] [  ]

Tähän postaukseen en siis tee päivättyjä edit-merkintöjä, vaan kuittaan nakkilistaan rastin tehdyksi kesän mittaan yksi kerrallaan. Pitäkää peukkuja, että rastit lisääntyvät tasaisesti.

Kerro oma kantasi

Vinkki: Älä valita työstä, jota et saanut

Kuvitellaanpa, että hakisin työhön johonkin yritykseen. Kuvitellaanpa, että duuni jää saamatta. Kuvitellaanpa, että olisin ollut pätevin ja kokenein, mutta rekrytoijan sukulainen meni edelleni.

Arvatkaas mitä? Minä en valittaisi asiasta, en oikeudessa enkä mediassa.

Syitäkin on:

  • Jos saan valittamalla jonkin duunin, päädyn tekemään työtä vastentahtoisten ihmisten kanssa. En halua työskennellä sellaisessa paikassa, johon minua ei ole alun perinkään toivottu.
  • En halua töihin sellaiseen yhteisöön, jossa esiintyy nepotismia.
  • En halua puida julkisesti asiaa, josta voi jäädä tahra myös minun maineeseeni: ”se on se nainen, joka käräjöi saadakseen duunia”.

Tämä toiminta on osa itsevastuun periaatettani, josta tykkään saarnata. Jokainen toki tekee oman valintansa.

Tällä viikolla mediassa oli jälleen tilanne, jossa ihminen valitti siitä, mitä hän ei saanut: Turun kaupungin heraldikko loukkaantui siitä, että vaakunauudistus tilattiin mainostoimistolta.

– Sekin suututtaa, ettei kaupungin omien työntekijöiden työ kelpaa, puhisee yli kävelty museokeskuksen tutkija.

Annan kätevän vinkin kaikille niille, jotka samastuivat heraldikkoon.

Älä koskaan motkota julkisesti siitä, että et saanut tehdä jotain työtä. Valittaja antaa mediassa itsestään ruikuttavan, marttyyrimaisen vaikutelman. Sitä paitsi keikka meni jo ohi. Nyt on aika katsoa tulevaisuuteen.

Jos minä alkaisin tässä blogissa harmitella jokaista hylättyä käsikirjoitusta tai jokaista hintatietoista asiakasta, kyseinen ilmiö vain vahvistuisi. Ei kukaan halua tehdä töitä ulisijan kanssa.

 

15 kommenttia