Sadan prosentin lottovero tasaisi pelimerkit

Ansiotta saatu lottovoitto antaa ansiotonta etumatkaa. Siksi arpajaisvoittoja kelpaa verottaa sataprosenttisesti.

Lottovoitto herättää tunteita. Tiedän sen siitä, että olen itsekin joskus voittanut kolmekymppiä lotossa. Niinpä sain käteeni täysin ylimääräisen summan rahaa, jonka eteen en ollut tehnyt mitään. Siihen oli tiivistynyt vuosikausien lottoaminen, muttei omani.

Välistä minua liikutti ajatella sitä. Niin se lottoajien sakki vielä kuolemansa jälkeenkin helpottaa minunkaltaisteni elämää.

Oikeastihan lottovoitto on oudon arkaainen arpajaistalouden jäänne nykyaikana. Virallisesti elämme meritokratiassa, jossa ainoita oikeutettuja vaurastumisen muotoja ovat oma työ, ahkeruus ja neuvokkuus. Lottovoitto tulee pikkurahalla ilman omia ansioita.

Pelkällä lottokupongilla hankitun omaisuuden pitäisi olla tätä nykyä kauneusvirhe. Sehän on elämistä veikkausyhtiön siivellä. Eikä sellainen ole itsenäisen ihmisen arvon mukaista.

Lottovoittajat eivät ehkä mielellään kyseenalaista veikkausyhtiöltä saamaansa jättipottia. He kokevat, että heillä on siihen täysi oikeus. Laillisesti ja emotionaalisesti näin onkin, mutta entä moraalisesti ja älyllisesti?

Lottovoittoa vastaan puhuu ensinnäkin itsellisyyden moraali. On komeampaa pärjätä omin voimin kuin arpakupongin avustuksella.

Toinen on ansion moraali. Lottovoittaja ei ole pannut tikkua ristiin voittamansa summan eteen, joten hänen ei pitäisi sitä saadakaan.

Lottovoitto ei myöskään sovi yhteiskuntaan, joka välittää mahdollisuuksien tasa-arvosta. Elämän kisan tulee alkaa samalta viivalta ilman onnekkaan arpakupongin takaamaa etumatkaa.

* * *

Kuulostiko yllä oleva oudolta? Niin minustakin. Samat oudot väitteet on sanottu perintöveroista.

Jos kuitenkin haluamme olla johdonmukaisia (emmekä vain kateellisia), poistamme maailmasta kaiken muunkin rahallisen epätasa-arvoisuuden. Sataprosenttisen veron alle joutuvat siis perinnöt, osingot, pokerituotot, lottovoitot sekä koulun joulumyyjäisten kakkuarpajaiset. Onhan se epistä, kun joku muu voittaa piparkakkutalon mutta minä en.

Lisäksi haluan puuttua geneettiseen epätasa-arvoon, joka luo pituudellista epätasa-arvoa. Vaadin, että yhteiskunta lyhentää 190-senttisiä, sillä oman kokemukseni mukaan ihminen pärjää erinomaisesti 162-senttisenäkin.

Ja oma kokemushan on nykyään se valttikortti, jolla voi perustella kaiken.

31 kommenttia

Voi kauhee, onpas ruma pidätyskuva!

Iltalehti jakoi kiinnostavan uutisen: rikoksesta epäilty ei ollut tyytyväinen rumaan pidätyskuvaansa, vaan lähetti tilalle paremman. Ilmiö ei ole edes ainutkertainen, sillä sama on tapahtunut myös toisen epäillyn kohdalla.

Tässä tiivistyy nykyinen viestintäkulttuuri. ”Sillä ei ole väliä mitä olen tehnyt, mutta sillä on väliä miltä näytän.” Joskus muinoin olisi ollut äärimmäisen noloa olla pidätettynä tai syyllistyä rikokseen. Nykyään nolointa ikinä on epämieluisa kasvokuva, joka lähtee leviämään.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole moralisoida maailman menoa, sillä se ei juuri lisäarvoa anna. Tarkoitukseni on osoittaa esimerkein, millaisessa viestintäkulttuurissa nykyään elämme.

Olemme siirtyneet tietoyhteiskunnasta mediayhteiskuntaan jo muutama vuosi sitten. Ilmiössä on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta nyt ei ole kyse muutoksen arvottamisesta.

Nyt on kyse siitä, osaako viestijä toimia mediayhteiskunnassa.

Moni pohdiskeli eilen Särkänniemi-kohusta, että ”eikö ole oleellisempaa, että delfiinit ovat nyt turvassa?” Vastaus voi tuntua vinksahtaneelta, mutta se on tosikuvaus nykypäivästä: delfiinien hyvinvointi on toissijaista sen rinnalla, miltä tilanne näytti.

Tästä ilmiöstä ei tarvitse pitää, mutta se pitää ymmärtää.

Elämme nykyään maailmassa, jossa oleellista on se, miltä asiat näyttävät. Jos eläinkuljetuksia tehdään salassa ja pimeässä, se näyttää pahalta, ja tuloksena on mediakohu. Sen sijaan jos Särkänniemi olisi viestinyt keskustelevammin ja läpinäkyvämmin, olisimme nähneet paljon vähemmän kohu-uutisointia.

Sama ilmiö näkyy kaikessa, vaikkapa tapahtumajärjestämisessä. Kun seminaarinjärjestäjä organisoi tapahtumaansa, hänen on saatava puhujista hyvälaatuiset kuvat, joita kehtaa käyttää markkinoinnissa. Jos puhujakuva on rakeinen videokaappaus, potentiaalinen asiakas ei edes huomaa lukea kuvan alta, että kyseessä on maailmanluokan tutkija. Päällimmäinen vaikutelma on amatööriys.

Vastaavasti jos yrityksen nettisivut ovat jatkuvasti ”under construction”, emme luota siihen, vaikka firma olisi oikeasti laadultaan huippupaja.

Mitkä sitten ovat ohjeeni mediayhteiskunnassa selviämiseen?

  1. Yhteiskunnan muutoksesta ei tarvitse tykätä, mutta se pitää tiedostaa.
  2. Kaikki viestintä pitää aina tehdä nykytilan ehdoilla. Paraikaa nykytilana on mediayhteiskunta, kymmenen vuoden päästä jotain muuta.
  3. Jos haluat muuttaa yhteiskuntaa, tee se nykytilan viestinnän keinoin. Muu ei tällä hetkellä toimi.

Ymmärrän hyvin, että tämä sotii älykkään ihmisen ajattelua vastaan. Eikö muka tosiasioilla ole mitään väliä? Missä on järjenkäyttö? Eikö oleellisinta ydintä tunnisteta? Itsekin esitin näitä kysymyksiä muutama vuosi sitten, mutta tajusin teutaroivani tutkainta vastaan.

Sittemmin olen pyrkinyt ratkaisemaan tämän dilemman niin, että huomioin toiminnassani molemmat – sekä sisällön että viestinnäntarpeen. Oheinen hyväntekeväisyysesimerkki avaa asiaa:

Hyvantekevaisyys mediayhteiskunta

Nykymaailmassa kannattaa olla taho B: sillä on sekä toiminta että viestintä linjassa keskenään.

Summa summarum: seminaarijärjestäjän pitää löytää esiintymään ihminen, joka on huippuasiantuntija ja jolla on ammattikuvaajan ottama kuva itsestään.

Mediayhteiskunnan vaatimus.

6 kommenttia

Miksi mielipiteitä tarvitaan?

Markku Koski kirjoitti sunnuntaiesseen, jossa hän vastusti mielipiteitä, mutta kannatti näkemyksiä.

Vertailu on sikäli surullista, että mielipide ja näkemys ovat suurimmaksi osaksi synonyymejä. Katsotaanpa, mitä Kielitoimiston sanakirja sanoo:

Mielipide = käsitys, (käsitys)kanta.

Näkemys = asennoitumis-, suhtautumistapa; käsitys, (näkö)kanta, katsomus; omakohtaiseen oivaltamiseen perustuva hahmotustapa, siihen perustuva omaleimaisuus.

Molempiin termeihin siis annetaan synonyymeiksi käsitys ja kanta, eikä kummassakaan vaadita, että näkemys tai mielipide perustuisi yhtään mihinkään. Markku Koskella oli jokin oma ennakkoluulonsa, jonka mukaan mielipide on aina perusteeton ja siksi huono – ja näkemys on muka aina perusteltu ja siksi fiksu.

Tämän linkin jakoi Facebook-kontaktini, jonka saatesanat olivat seuraavat:

Mielipide-mielipide

Nyt on pakko selittää molemmille kirjoittajille syy siihen, miksi mielipiteitä (eli näkemyksiä) tarvitaan:

  1. Meillä ei ole kaikista asioista olemassa faktoja. Ei kerta kaikkiaan ole. Tutkimus voi olla ristiriitaista tai jopa huonolaatuista, eikä kaikkea ole edes tutkittu. Siksi tarvitaan mielipiteitä ja näkemyksiä, joiden pohjalta voimme tehdä edes jotenkin selväjärkisiä ratkaisuja.
  2. Osa ongelmista on sellaisia, että niiden ratkaisuun tarvitaan arvoja, ei faktoja. Meillä voi esimerkiksi olla ratkaisu A, joka faktisesti heikentää vanhusten oloja mutta parantaa liikenneturvallisuutta. Sen vaihtoehtona voi olla B, joka tutkimusten mukaan parantaa vanhusten oloja mutta heikentää liikenneturvallisuutta. Silloin ratkaisun välineenä ovat arvot – kumpi meille on tärkeämpää, vanhukset vai liikenneturvallisuus – jolloin ratkaisuvaihtoehdot ovat mielipiteitä.

Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita. Mielipiteitä on toki mahdollista vertailla. Itse pyrin käyttämään seuraavia kysymyksiä:

  1. Onko mielipide johdonmukainen?
  2. Onko sille tutkittua perustetta?
  3. Onko esittäjällä asiantuntijuutta ja koulutusta aiheeseen?
  4. Onko mielipiteelle olemassa perusteltuja analogioita?
  5. Mitä seurauksia mielipiteestä on? Onko siitä todellisia tai varmoja seurauksia tai epävarmoja tunne-elämän seurauksia?
  6. Esitetäänkö mielipide tunnekuohun vallassa?
  7. Perustellaanko mielipidettä vain omilla kokemuksilla, fiiliksillä ja kuulopuheilla?

Alitajuisesti me kaikki pohdimme ikävä kyllä myös seuraavaa:

  1. Mitkä fiilikset meillä on mielipiteen esittäjästä?
  2. Tukeeko mielipide omaa mielipidettäni?
  3. Millainen fiilis mielipiteestä tulee?

Tietenkin mielipiteiden arvottamiseen olisi järkevämpää käyttää ylempää listaa kuin alempaa listaa.

Tästä postauksesta tulee oikea numerolistauksien kokoelma, mutta silläkin uhalla tiivistän pointtini kolmeen kohtaan:

  1. Mielipiteet eli näkemykset ovat tärkeitä. Niiden varassa joudumme tekemään valtavan määrän sekä yksityisiä että yhteiskunnallisia päätöksiä.
  2. Kaikki mielipiteet eivät kuitenkaan ole yhtä arvokkaita.
  3. Mielipiteitä pitäisi pystyä vertailemaan loogisesti, ei tunnepohjaisesti.

PS. Facebook-kontaktini kirjoitti, että ”mielipiteet on perseestä”. Hauskaa on, että se on hänen mielipiteensä.

6 kommenttia