Tilauspostaus: milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Sain Facebookissa Panulta erinomaisen postaustoiveen:

Ehdotus EOT-bloggaukseksi: Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi? Se voi nähdäkseni tapahtua (tai voidaan tulkita että se on tapahtunut), vaikka kukaan ei tweettaisi asiattomasti tai aikoisi olla osa massaa.

Olen miettinyt tätä aiemminkin, kun Twitterissä on ollut sinänsä asiallista kritiikkiä, mutta määrä on ollut varmasti musertava kritiikin kohteelle. Missä kohdassa pitää päättää olla jatkamatta keskustelua? Kolmantena tweettaajana, viidentenätoista? Itseäni vähän harmitti, kun omat (varhaiset) kommenttini absurdeista Nazisin taistelusta ja juhlaraha-episodista päätyivät julkisuuteen. Molemmissa oli joku mokannut ja sai kuulla isosti siitä, Nazisin kohdalla onneksi nimettömäksi jäänyt toimittaja. Tsemppiä heille.

Itse päätin olla aika varhain kommentoimatta Twitterissä Ukkolan mokaa, koska ounastelin että hän on jo siitä perillä, on saattanut menettää yöunensa ja tulee vielä kuulemaan siitä paljon.

Panu on freelance-kustannustoimittaja, ja olemme tehneet hommia yhdessä. (Linkki johtaa Panun Twitter-tiliin, koska FB-tili ei taida olla julkinen.) Taustaksi sanottakoon, että Panu oli siis eilisestä kohusta eri mieltä kanssani. Hän puolusti tviittaajaa, kun taas minä ymmärsin Sannaa.

Mutta asiaan: milloin trendaus siis muuttuu lynkkaukseksi? Milloin viestimassa on niin valtava tai tyyli niin asiaton, että se on enemmän kivitystä kuin asiallista kritiikkiä?

Lähdin pilkkomaan asiaa kolmelta kannalta: kriitikon tavoitteen, kriitikon keinojen ja kritiikin määrän näkökulmasta.

1) Mikä on kriitikon tavoite?

Ihannetilanteessa kriitikon tavoite on puuttua toisen toimintatapaan ja kertoa oma mielipiteensä. Täydellisessä maailmassa kriitikko haluaa vain vaikuttaa yhteiskuntaan ja tehdä universumista paremman paikan. (Lue tämä värisevällä äänellä, katse kohti auringonlaskua.)

Käytännössä meillä jokaisella on siinä sivussa myös hitusen vähemmän yleviä tai tiedostamattomia tavoitteita: huomionhaku, kiukunpurkaus, ylemmyydentunnon viestiminen, vahingonilo, kosto, vallankäyttö tai jopa tarve purkaa raivoa.

Onneksi suurin osa osaa tunnistaa ja hiljentää nuo jälkimmäiset tavoitteet ja käyttäytyä ensiksi mainittujen tavoitteiden mukaan. Esimerkiksi täällä EOT:ssä oli eilen erinomaista keskustelua.

Kaikki eivät silti ikävä kyllä kykene samaan kuin te poikkeuksellisen älykkäät ja viehätysvoimaiset EOT:n lukijat.

2) Mikä on kriitikon keino?

Ideaalimaailmassa kritiikki annetaan aina fiksusti, toista kunnioittaen ja asiapohjalta. Usein se annetaan julkisesti, mutta joskus vielä hyödyllisempää on toimia kahden kesken, kuten työpaikan kehityskeskustelussa.

Todellisuudessa tämä asiallisuus ei tietenkään toteudu. Kritiikkiä annetaan myös eskaloiden ja vihaisena, pahimmillaan solvaten ja kiroillen. Tyypillistä näissä tilanteissa on, että aggressiivisen kriitikon mielestä syy on aina muissa: kritiikin kohteessa, yhteiskunnassa tai ilmapiirissä. Hänen oli kerta kaikkiaan pakko kiroilla ja solvata.

Itse vältän solvaamista, mutta oma heikko kohtani on pureva sarkasmi. Jos olen kärttyinen, saatan helposti langeta asiallisen kritiikin ja haukkumisen välimuotoon, pisteliääseen ivaan. Se on näennäisen älyllistä mutta oikeasti tosi ilkeää. Onneksi olen onnistunut vähentämään tätä, mutta kyllä täältä blogista löytyy takavuosilta aivan typerääkin ulinaa.

3) Mikä on kritiikin määrä?

Yksittäinen asiallinen kritiikki ja tägäys ovat validi ja tarpeellinen tapa ilmaista oma mielipide. Toki voi puntaroida, että jos viisikymmentä muuta ovat jo tehneet sen, niin onko omasta kommentista enää hyötyä? Lisäksi jos moni muu on jo sanonut samasta asiasta, mutta nälvien ja ilkkuen, silloin asiallistakin palautetta on vaikeampi kestää.

Me emme voi vaikuttaa toisten antaman palautteen määrään, mutta omaan määrään voimme. Tässä blogissa eräs anonyymi kirjoitti minulle kahden vuorokauden aikana 21 kommenttia samasta teemasta. Näistä puolet oli tullut yhden aikaan yöllä. Onneksi hänen sävynsä oli etupäässä asiallinen, mutta kaikki nettikirjoittelijat eivät pysty samaan.

Jos yksi ihminen kirjoittaa kymmeniä viestejä pitkin nettiä, se vääristää tilannetta. Näyttää siltä, kuin asialla olisi valtava väkijoukko, vaikka kyseessä on vain yksittäinen yksilö. Siksi pidän itse omat julkituloni määrällisesti vähäisenä, vaikka toki vastaan saamiini kysymyksiin ja palautteisiin.

No mitä helkuttia tälle voi tehdä? Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Trendit ovat kuin aalto. Yksittäinen vesipisara ei voi tietää eikä tiedostaa, minkä kokoinen aalto on ja milloin sen iskuvoima on kasvanut kohtuuttomaksi.

(Sama pätee muuten viattomiinkin trendeihin kuten etunimiin. Aikuiset ajattelevat antavansa vauvalle erikoisen nimen, mutta kun samaa nimeä on ajatellut moni vanhempi samaan aikaan, yhtäkkiä tuloksena on superyleinen muotinimi. Kukaan ei ole tajunnut olevansa vesipisara keskellä isoa aaltoa.)

Aallon tuhovoima riippuu tietty siitä, mihin se osuu. Presidentinlinnan kiviseinä kestää aika helkutin paljon, mutta tavallisen ihmisen lautamökki murskaantuu. Yleensä julkisuuden henkilön sietokyky on lähempänä tiiltä kuin tikkutaloa, mutta sitä ei yleensä voi päätellä ulkopuolelta.

Onneksi me yksittäiset vesipisarat voimme tehdä yhden asian: voimme tiedostaa oman toiminnan ja tarkkailla muiden toimintaa. Jos aalto on liian suuri, siitä kannattaa lähteä pois. Toisaalta jos aalto on liian pieni, sen kyydissä on ihan hyvä jatkaa.

Olen tehnyt itselleni tsekkilistan, jonka mukaan yritän edetä.

  1. Määrä. Tsekkaan ensin, onko joku muu jo sanonut sen, mitä halusin sanoa. Jos kaikki näkökulmat on jo tuotu esille julkisessa keskustelussa, en yleensä reagoi mitenkään. Tavaraa on nimittäin jo liikaa. Saatan kyllä käydä peukuttamassa tai tykkäämässä niistä perusteluista, joita kannatan. En koskaan käy sanomassa samasta asiasta monta kertaa ja eri paikoissa, koska se antaa väärän vaikutelman kommentoijien määrästä. Yleensä teen yhden blogipostauksen tai yhden FB-päivityksen.
  2. Tavoite. Yritän välttää kiukuspäissäni kirjoittamista. Siitä ei koskaan tule mitään hyvää, varsinkin koska osaan olla pirullisen teräväsanainen vihaisena. Tavoitteen pitää olla sisällöllinen, ei tunneperäinen.
  3. Keinot. En koskaan mene kommentoimaan sellaiseen tviittiin, FB-postaukseen tai blogipostaukseen, jossa käydään aggressiivista keskustelua. Enhän mene baarissakaan sellaiseen pöytään, jossa öyhötetään kännissä. (Poikkeuksena saattaa olla julkisuuden henkilön status, josta pitää oikaista jokin faktavirhe.) Lisäksi moderoin aika tarkasti oman blogini ja FB-seinäni. Jos sinne päästää yhdenkin raivopään ääneen, hän houkuttelee muita samanlaisia luokseen, ja silloin kivat tyypit kaikkoavat. Yritän samalla pitää oman viestintäni rakentavana, vaikka se usein onkin helkutin vaikeaa.

Tästä upeasta listastani huolimatta minulta pääsee tällaisia tilityksiä. Janne-parka joutui selittelemään kiukkuani.

 

PS. Lue Katri Mannisen erinomainen postaus kiusaamisesta ja kasvattamisesta.

4 kommenttia

  1. Jussi Keinonen #1

    Olen laimea, laimea mies ja vastustan periaatteessa some-polarisaatiota ihmisapinalajia alentavana. Silti huomaan lynkkauksissa ryhtyväni vanhaan brittiläisen eurooppapolitiikan strategiaan: kallistun sen osapuolen puolelle, jota pommitetaan enemmän tai omasta mielestäni epäreilusti.

    Pisaroin siis vasta-aallokossa. En tunne hurrikaanien syntymekanismia riittävästi, jotta voisin jatkaa analogiaa.

    • Katleena Kortesuo #2

      Osuva vertaus!

      Mulle on käynyt vähän sama asennemuutos sen jälkeen, kun aloin saada julkisuuden henkilöitä asiakkaiksi. Heidän kauttaan olen nähnyt aika kurjia juttuja, ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa myötätuntoisempi kuin ennen.

  2. Jorma #3

    Someaallot muistuttavat minua paljon koko yläasteaikani kärsimästä koulukiusaamisesta ja sen yhdestä muodosta. Ajatuksen juoksuni on hyvin monipuolista ja syvällistä. Sen seurauksena sanon usein vaikeasti ymmärrettäviä ajatuksia tai annan monimutkaista kritiikkiä. Sanomisiani pidettiin yläasteella usein ”tyhminä”, joku keksi alkaa toistamaan ”tyhmää” osuutta ja pian koko luokka oli hokemassa sillä, kuinka tyhmä olin. Näen, että nämä somelynkkaukset seuraavat tätä samaa mallia. Useimmiten tämä ”joku” oli yksi kahdesta henkilöstä.

    Minun mielestä oleellisinta tuossa edellisessä kirjoituksessasi on se, että sama henkilö on toistuvasti ”kritisoimassa” Ukkolaa nimenomaan henkilönä, eikä hänen sanomien asioiden kritisoijana. Yleensä kritiikki kohdistetaan sanottuun asiaan, eikä henkilöön. Ad hominem tunnetaan. Toistuva henkilöön kohdistuva ”kritiikki” täyttää selvästi kiusaamisen merkit – sen sanoma alkaa muuttua ”olet väärässä” -sanomasta ”olet väärä ihminen” -sanomaan.

    Satiirissa ja huumorissa pitää toki voida karikatyrisoida henkilöäkin, mutta itse huumorin tai ivan pitäisi kuitenkin olla kriittistä henkilön sanomisia/tekoja kohtaan, eikä henkilön itsensä olemassa oloa kohtaan.

    Mieleeni tuleekin kuuluisa tapaus, jossa Kathy Griffin piteli Trumpin ”irti leikattua” tekopäätä. Sananvapaus sallii kyllä moisen ilmaisun, mutta olihan se hyvin asiaton kyseenalaistaessa Trumpin olemassaolon oikeutusta ja siksi ansaitsi ilmaisuna kritiikkiä. Mutta myös seurauksena syntynyt some”kritiikki” (ja jenkkiläiseen tyyliin myös median kritiikki) pääasiassa kohdistui Griffiniin henkilönä. Tämäkin oli väärin, eikä Trumpin olemassaolon loukkaaminen sitä mitenkään oikeuttanut.

    Edellisessä postauksessa lanseerasit myös argumentin ”yksilö on aina ideologiaa tärkeämpi”. Näin todellakin on. Minusta on hyvin huolestuttavaa, että meiltä löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat toisin. He eivät ilmeisesti ole ymmärtäneet, että kun ideologia nostetaan yksilöä (eli ihmistä) tärkeämmäksi, niin ennen pitkää ideologian nimissä aletaan hyväksymään ideologiaa hyväksymättömien yksilöiden (eli ihmisten) fyysinen tai henkinen tuhoaminen. Etenkin Neuvostoliiton tekemät kymmeniä miljoonia tappaneet hirveydet perustuivat juuri sille, että ideologia oli yksilöä (ihmistä) tärkeämpi. Se on pelottava ajatus se. Tätä henkistä tuhoamista on jo harjoitettu maailmalla paljon ja mielestäni jo meilläkin nähtävissä nykykeskustelussa – sekä oikealta että vasemmalta.

    Rinnastin yksilön ja ihmisen tuossa, koska jokainen ihminen on yksilö. Joten hirmuteko ihmisyyttä vastaan on aina myös hirmuteko yksilöitä vastaan ja vise versa.

    Kiitos hienosta blogista. Se luo jotain uskoa siihen, että tässä maailmassa vielä joku osaa keskustella asiallisesti.

Kommentoi

Kommentointiohjeet »

Ei oo totta -blogin kommentointiohjeet

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.