Sudenpentujohtajasta toimitusjohtajaksi

(Pikainen lukuohje ei-partiolaisille:

  • Sudenpennut = 7–9-vuotiaita partiolaisia, koulussa siis 1–3-luokkalaisia.
  • Seikkailijat = 10–11-vuotiaita partiolaisia, koulussa siis 4–5-luokkalaisia.)

Aloitin ensimmäisen sudenpentulauman vetämisen partiossa syksyllä 1990. Olin 14-vuotias, ja sudenpennut olivat eka- ja tokaluokkalaisia.

Olin surkea johtaja. Osasin kyllä leikittää, organisoida ja opettaa käytännön asioita, mutta en taatusti osannut tunnistaa yksilöiden vahvuuksia, kehittää ryhmäkemiaa, valmentaa johtajuuteen tai kouluttaa ryhmätyötaitoja. (Lähinnä olin innoissani, kun pääsin leikkimään piilosta lasten kanssa.)

Välissä hukkasin kokoustilan avaimen puoleksi vuodeksi, joten tapaamisissa oli pitkä katko. Lopulta avain löytyi talvitakkini taskusta, ja partio pääsi taas jatkumaan.

Nyt mennään syksyssä 2014. Olen vetänyt partioryhmiä yli puolet elämästäni. Välissä oli kolmen vuoden tauko, kun omat tytöt olivat vauvoja, mutta ryhmänvetokokemusta on kertynyt silti 21 vuodelta.

Tämänhetkinen ryhmäni on Sudet. He ovat 11-vuotiaita seikkailijoita, joita olen vetänyt ekaluokkalaisista asti, siis nyt viidettä vuotta. Ryhmän nimi oli sudenpentuvuosien aikaan Repolaiset, mutta kun Repolaiset siirtyivät vuosi sitten seikkailijoihin, nimenkin piti kasvaa. Ryhmä valitsi nimekseen Sudet.

Vähitellen olen oppinut kohtuuhyväksi partiojohtajaksi. Mutta voisiko partioryhmän johtamisesta oppia jotain työelämäänkin?

1. Yhdistä ja erota.

Susista olen huomannut, että lapset mieluusti toimivat tietyissä 2–3 hengen vakioryhmissä. Välillä annan heidän puuhata vakioryhmissä, joissa vuorovaikutus on mutkattominta. Välillä taas ryhmittelen heidät uusiksi tarkoituksella, jotta he oppivat toimimaan myös muitten kanssa.

2. Luokaa oma kieli.

Talvileirillä teimme juhla-ateriaa, ja meille syntyi vahingossa ”italialais-espanjalaisen mestarikokin kieli”. Aina kun kokkaamme, puhumme suomea ulkomaalaisittain murtaen. Siitä on tullut perinne, johon Susien ulkopuoliset kyllästyvät. Mutta se yhdistää meitä. Molto bene makarooni jauheliiha mycke bueno!

3. Luokaa omat vitsit.

Susien kanssa kehotamme joskus toista kokeilemaan ”mun luonnonkiharaa lapasta”, ”luonnonterävää puukkoa” tai ”luonnonvahvaa makkaratikkua”. Tätä inside-juttua on turha avata tässä, mutta se huvittaa meitä yhä.

4. Pyydä vastuuta, anna vastuuta.

Syysleirillä viime viikolla Sudet pyysivät, saisivatko he olla yöllä kipinävuorossa. Niinpä annoin heidän vartioida tulta aamuviidestä aamuseitsemään. 11-vuotiaat partiolaiset pitivät kaksi kamiinatelttaa kuumina ja tekivät aamuyöllä suklaabanaaneja nuotiolla. He osaavat nyt lisätä kamiinaan puita ja vartioida paloturvallisuutta (mitä kovin moni 11-vuotias ei osaisi tehdä).

Seuraava haaste on partiolippukunnan pikkujoulujen järjestäminen. Susien tehtävänä on huolehtia tarjoilut ja juontaa ilta.

* * *

Mitä olen 21 vuoden johtajataipaleestani oppinut?

En yhtään mitään.

Työelämässä olen yhä huono esimies, surkea priorisoija ja säälittävä suunnittelija. Mutta ehkä jonain vuonna opin hyödyntämään partiotaitoja myös työelämässä.

 

3 kommenttia

Miten vuorokauteen saa 27 tuntia?

Jääskeläisen Janne postasi tänään otsikolla Miten vuorokauteen saa 27 tuntia? Allekirjoitan monet Jannen vinkeistä: liikunta on tärkeää, ja liika televisio ja someilu pitää karsia.

Postauksen alussa Janne viittasi minun tehokkuuteeni, joka itse asiassa on mukatehokkuutta. Tehokkuuteni on nimittäin seuraus siitä, että jätän kaikki normaalien ihmisten asiat tekemättä.

Päätin siis jatkaa Jannen ideaa ja listata omat vinkkini ajansäästämiseen. Näistä moni on itse asiassa nolohkoja epävinkkejä.

En seuraa muita aloja. Tunnustan suoraan, että olen yleissivistykseltäni tyhmä. En seuraa lainkaan urheilua, musiikkia, viihdettä, ruokakulttuuria saati Euroopan ulkopuolista politiikkaa. Myös kaunokirjallisuus on jäänyt nolosti vähemmälle, enkä katso televisiosta edes laatusarjoja. Tämä on säästänyt aikaani tärkeämpiin asioihin. Valinta oli aluksi vaikea, mutta lopulta tajusin, etten voi pyrkiä tietämään kaikesta kaikkea. On siis parempi keskittyä.

En siivoa. Suomalainen nainen käyttää päivästään aikaa siivoamiseen ja kotitöihin yli tunnin (pdf). Aivan turhaan. Senkin ajan voi käyttää johonkin tärkeämpään. Siivoamisen sijaan voit valita kahdesta vaihtoehdosta: elä sotkussa tai käytä siivoojaa. (Minä elän sotkussa.)

En seuraa anonyymia verkkokeskustelua – saati osallistu siihen. Olen haksahtanut joskus tähän harhaan. On helppo jäädä koukkuun, kun trollit, purnaajat, ääripääihmiset ja marttyyrit ottavat yhteen. Se on kuin saippuasarjaa seuraisi. Samalla on helppo käydä kertomassa oma kantansa – aivan kuin se vaikuttaisi yhtään mihinkään. Mutta Suomi24, Vauva.fi ja muut yleispalstat syövät aikaa ja tunne-energiaa enemmän kuin ne antavat. Ajansäästön takia ne kannattaa jättää pois ja korvata oikeilla ihmiskontakteilla.

Minulla on rastat. Hahaa, ei puolen tunnin hiustenlaittoa aamuisin. Ihanan kätevää. Jos et halua rastoja, ota kalju tai itse ajeltava siili. Tai syvälle vedetty pipo.

En soittele kuulumisia kavereille. Tämä johtuu itse asiassa huonosta kuullunhahmottamiskyvystäni. En ole hyvä puhelimessa: joudun pinnistelemään jotta ymmärtäisin puhutun, ja ympäristön visuaalinen häly vie huomioni helpommin kuin korvalla oleva luuri. Vaihdan siis kuulumiset Facebookissa, Twitterissä tai nokikkain. Kontakteihini taitaa kuulua vain kolme ihmistä, joiden kanssa puhun tunnin puheluita. (Btw, Janne on yksi heistä.)

En käy kylässä. Tapaan töissä ja harrastuksissa niin paljon ihmisiä, että vapaailloille emme yleensä sovi mitään. Kyläilyvaje voisi olla tuhoisaa sosiaalisten suhteiden kannalta, mutta onneksi kaverimme tuntevat tilanteen ja ymmärtävät sen. Treffaamme kyllä säännöllisesti, mutta varmasti harvemmin kuin moni muu.

En shoppaile. Tämä on kuulemma monen ihannepuuhaa, mutta itse en jaksa juosta kaupoissa. Useimmiten ostan uudet vaatteet kiireessä siksi, että edellisten päälle valui ketsuppia, ja seuraava asiakastapaaminen on vartin päästä.

En pyöri unettomana sängyssä. (Tämä vinkki on lisätty tekstiin 21.10.2014 klo 17.10.) Yleensä nukun hyvin, mutta jos jokin keskeneräinen käsikirjoitus valvotuttaa, nousen suosiolla ylös kirjoittamaan. On hyödytöntä pyöriä sängyssä unettomana kaksi tuntia, kun voi kirjoittaa tunnin tai pari, painua väsyneenä uudelleen pehkuihin ja nukahtaa välittömästi.

En yritä harrastaa kaikkea. (Tämä vinkki on lisätty tekstiin 21.10.2014 klo 17.10.) Olisi ihanaa oppia laulamaan, puhumaan ranskaa ja soittamaan rumpuja. Olisi myös upeaa tanssia, askarrella ja maalata. En kuitenkaan tee niitä, koska ne eivät ole ykkösprioriteettejani. Käytän sen ajan mieluumin perheeseen ja muiden haaveiden saavuttamiseen. Kun valitsee vain muutaman ydinhaaveen, ne on helpompi saavuttaa.

* * *

Tällä metodilla saa kirjoitettua 5–6 kirjaa vuodessa, pidettyä kolme kuukautta lomaa ja lisäksi hoidettua perhettä, parisuhdetta ja yritystä.

Kaupan päälle saa huonon omantunnon epäsiististä kodista, pitkästä kyläilyvelasta ja surkeasta yleissivistyksestä. Ja voi hylätä haaveet tyylikkäästä ulkoasusta, jotka on kruunattu kiiltäväksi föönatulla tukalla.

 

9 kommenttia

Hanki perspektiivi

Pikkutyttönä ajattelin, että mummolan takana oleva Hirvivuori oli maailman korkein vuori. Sinne kun kiipesi, niin oli maailman huipulla.

Vertailukohtanani toimivat Hämeenlinnan Hätilänmäki ja Ahveniston harjut, joten kyllä Hirvivuoren täytyi olla maailman korkein vuori.

* * *

Valistusajalla elänyt ylimystön jäsen oli kaikkivoipa. Kutsutaan häntä vaikka Henrikiksi. Henrikillä oli käytössään varaava, kiertolämmitteinen kaakeliuuni nokisten avotakkojen sijaan. Hänellä oli tiede, eikä keskiajan taikauskoa. Hänellä oli kahvi ja kaakao, eikä enää pelkkää olutta. Oli ruutukaava, postilaitos ja kivisiä kerrostaloja.

Henrik uskoi ihmiskunnan olevan kehityksensä huipulla. Hän näki takanaan kaiken epähygienian, tekniikan puutteen ja tietämättömyyden. Tuntui käsittämättömältä harppaukselta istua topatuilla nojatuoleilla eikä kovilla puupenkeillä, ja oli helppo ihmetellä aiempien sukupolvien tyhmyyttä.

2000-luvun ihminen kyllä tietää, kuinka paljon Henrikin käsitys oli metsässä. Henrik ei olisi voinut kuvitellakaan autoja, kännyköitä, pilvenpiirtäjiä, nettiä tai lentokoneita. Henrik on meidän näkökulmastamme yhtä kehittymätön kuin keskiajan ihminen oli Henrikin mielestä.

* * *

Olen nyt harrastanut viikinkimiekkailua kymmenisen kuukautta. Kun katsoo taaksepäin tammikuisia räpellyksiään, sitä tuntee itsessään kaikkivoipaisuutta. Kilpikäden asento on täydellinen, iskut ovat yhtä kaunista virtausta, jalkojen asento on tasapainossa ja refleksit ovat terästyneet.

Todellisuus iskee kuitenkin silmille heti, kun vertaa itseään kokeneempiin. Oikeastihan kilpikäteni on liian kaukana vartalosta, iskujen flow takkuilee, jalat ovat liian usein suorassa linjassa ja reaktioaika on yhä hidas.

* * *

Mitä yritän kertoa näillä tarinoilla?

Kyse on kehitystarpeen arvioinnista. Jos näen kehityskaaren loppupään, osaan suhteuttaa oman sijaintini oikein. Tajuan olevani yhä kesken. Sen sijaan jos en näe itseäni isompaa vertailukohtaa, luulen vilpittömästi olevani huipulla.

Myöhemmin huomasin, että Hirvivuori ei ollutkaan maailman korkein vuori.

 

6 kommenttia