Hanki perspektiivi

Pikkutyttönä ajattelin, että mummolan takana oleva Hirvivuori oli maailman korkein vuori. Sinne kun kiipesi, niin oli maailman huipulla.

Vertailukohtanani toimivat Hämeenlinnan Hätilänmäki ja Ahveniston harjut, joten kyllä Hirvivuoren täytyi olla maailman korkein vuori.

* * *

Valistusajalla elänyt ylimystön jäsen oli kaikkivoipa. Kutsutaan häntä vaikka Henrikiksi. Henrikillä oli käytössään varaava, kiertolämmitteinen kaakeliuuni nokisten avotakkojen sijaan. Hänellä oli tiede, eikä keskiajan taikauskoa. Hänellä oli kahvi ja kaakao, eikä enää pelkkää olutta. Oli ruutukaava, postilaitos ja kivisiä kerrostaloja.

Henrik uskoi ihmiskunnan olevan kehityksensä huipulla. Hän näki takanaan kaiken epähygienian, tekniikan puutteen ja tietämättömyyden. Tuntui käsittämättömältä harppaukselta istua topatuilla nojatuoleilla eikä kovilla puupenkeillä, ja oli helppo ihmetellä aiempien sukupolvien tyhmyyttä.

2000-luvun ihminen kyllä tietää, kuinka paljon Henrikin käsitys oli metsässä. Henrik ei olisi voinut kuvitellakaan autoja, kännyköitä, pilvenpiirtäjiä, nettiä tai lentokoneita. Henrik on meidän näkökulmastamme yhtä kehittymätön kuin keskiajan ihminen oli Henrikin mielestä.

* * *

Olen nyt harrastanut viikinkimiekkailua kymmenisen kuukautta. Kun katsoo taaksepäin tammikuisia räpellyksiään, sitä tuntee itsessään kaikkivoipaisuutta. Kilpikäden asento on täydellinen, iskut ovat yhtä kaunista virtausta, jalkojen asento on tasapainossa ja refleksit ovat terästyneet.

Todellisuus iskee kuitenkin silmille heti, kun vertaa itseään kokeneempiin. Oikeastihan kilpikäteni on liian kaukana vartalosta, iskujen flow takkuilee, jalat ovat liian usein suorassa linjassa ja reaktioaika on yhä hidas.

* * *

Mitä yritän kertoa näillä tarinoilla?

Kyse on kehitystarpeen arvioinnista. Jos näen kehityskaaren loppupään, osaan suhteuttaa oman sijaintini oikein. Tajuan olevani yhä kesken. Sen sijaan jos en näe itseäni isompaa vertailukohtaa, luulen vilpittömästi olevani huipulla.

Myöhemmin huomasin, että Hirvivuori ei ollutkaan maailman korkein vuori.

 

6 kommenttia

Itsevastuun periaate (eli salainen kaavani)

Olen kehittänyt itselleni työ- ja harrastuselämässä itsevastuun periaatteen. Yritän itse elää tämän mukaan – vaikken tietenkään aina onnistu.

Itsevastuun periaatteen mukaan kannan aina itse vastuun, olipa tilanne mikä tahansa tavallinen työ- tai harrastuselämän kohtaaminen. Otan muutaman esimerkin, niin saatte kiinni ideastani.

Ensimmäisessä tilanteessa A antaa puhelimitse ohjeen B:lle. Jokin menee kuitenkin pieleen, eikä ohje mene perille.

  • Jos olen A, otan vastuun: minun olisi pitänyt selittää ohje paremmin.
  • Jos olen B, otan vastuun: minun olisi pitänyt tarkentaa saamaani ohjetta vielä kerran.

Toisessa tilanteessa on kaksi yritystä, joissa A ostaa jotain B:ltä. A ei ole kuitenkaan tyytyväinen kauppaan.

  • Jos olen A, otan vastuun: minun olisi pitänyt speksata tarpeeni tarkemmin.
  • Jos olen B, otan vastuun: minun olisi pitänyt kysyä tarkemmin asiakkaan toiveita.

Kolmannessa tilanteessa on vaaratilanne liikenteessä: autoilija A ajaa melkein kävelijä B:n päälle.

  • Jos olen A, otan vastuun: minun olisi pitänyt katsoa paremmin ympärilleni.
  • Jos olen B, otan vastuun: minun olisi pitänyt vilkaista, tuleeko sivulta autoa.

Saatteko kiinni tästä? Aina kun on ristiriitatilanne, yritän katsoa, kuinka olisin voinut toimia toisin. Pyrin siihen, etten ratkaise asiaa lain tai tiukan normin mukaan: ”ei se autoilija saa ajaa mun päälle”, vaan pyrin sujuvuuteen omasta tahdostani: ”kyllä minäkin voin väistää, vaikkei olisi pakko.”

Oleellista on, että en vaadi muita elämään tämän mukaan. Se olisi itsevastuun periaatteen vastaista. Vastuu on itselläni, enkä sitä voi siirtää muille vaatimalla heitä elämään tai toimimaan minun tavallani.

Saatan pohtia asioita jopa absurdista kulmasta: jos joku hakkaisi minut pimeällä kadulla, pohtisin asiaa silti itsevastuun kannalta. Miten olisin voinut puolustautua? Hankinko jatkossa pippurisumutteen? Tämä pohdinta ei kuitenkaan ole itsesyyllistämistä – väkivallantekijähän on toki syyllinen – mutta itsevastuun kannalta haluan selvittää, miten estän nämä tilanteet jatkossa. (Enkä päädy siihen ruikuttavaan lopputulokseen, että jään iltaisin kotiin, vaan pyrin keksimään keinon, jolla voin kävellä pimeässä ja päihittää hyökkääjän.)

Ja sanottakoon vielä kerran varan vuoksi: muiden ei ole pakko noudattaa tätä tapaa. Jokainen voi itse pohtia, miten toimii ongelmissa ja ristiriitatilanteissa. Itsevastuun periaate on oma ratkaisuni, joka toimii omalla kohdallani.

* * *

Mikä on itsevastuun periaatteen seuraus? Minulla ei ole riitoja yhdenkään asiakkaani tai harrastuskontaktini kanssa. Saatamme olla jostain eri mieltä, mutta asiat on aina saatu ratkeamaan. En ole koskaan menettänyt yöuniani ristiriitatilanteen tai riidan vuoksi, eikä (käsittääkseni) kukaan asiakas tai harrastuskontakti kanna minulle kaunaa. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta räyhätä nimettömästi keskustelupalstoilla, mustamaalata jotakuta selän takana tai kostaa kokemani kärsimyksiä.

Itsevastuun periaate antaa rauhan katsoa eteenpäin.

* * *

PS. Valitettavasti en kykene viemään tätä parisuhteeseen. Otetaanpa esimerkki.

Neljännessä tilanteessa on pariskunta, jossa A ajaa autoa ja B katsoo karttaa. Pariskunta ajaa harhaan.

  • Jos olen A, syytän toista: hänen olisi pitänyt katsoa karttaa tarkemmin.
  • Jos olen B, syytän toista: hänen olisi pitänyt kysyä tarkennuksia ohjeisiini ja ajaa hitaammin.

42 kommenttia

Miksi en koe yhteyttä muihin saunojiin?

Jokaiselle meistä on tärkeää löytää oma viiteryhmänsä. Siis porukka, jossa voi kokea olevansa insider, sisäpiiriläinen.

Haluamme kokea linkittymisen tunteen. Tämän tunteen kannalta ei ole mitään väliä, perustuuko oma viiteryhmä poliittiselle näkemykselle, harrastukselle, musiikkigenrelle, etniselle ryhmälle, uskonnolle tai vaikka sukupuolelle.

Omat viiteryhmäni löytyvät viestintäalan ihmisistä, partiolaisista, kasvuyrittäjistä, keskiaikaharrastajista, viikinkimiekkailijoista, taikureista, kouluttajista, tietokirjailijoista, Twitter-väestä ja bisnesbloggaajista.

Sen sijaan minulla ei ole aavistustakaan, miksi en löydä viiteryhmiäni muista kiinnostusteni kohteista. En koe minkäänlaista yhteyttä muihin saunojiin, koiranomistajiin, omakotiasujiin, veronmaksajiin, naisyrittäjiin, perheenäiteihin, rastapäihin, hämeenlinnalaisiin tai Apple-laitteen omistajiin.

Jotta voi tuntea olevansa jossain insider, täytyy olla jostain myös outsider. Ihmisen identiteetti muodostuu yhtä paljon siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä hän ei tahdo olla. Hipsteri ei halua olla liituraitapukuinen. Hevari ei halua olla iskelmäfani. Harrikkakuski ei halua olla pikkuauton omistaja.

Keväällä julistin Twitterissä, etten ymmärrä niitä, jotka käyttävät vappuna ylioppilaslakkia. Rajasin itseni tietoisesti pois valkolakin käyttäjistä.

Tämä outsideriksi jättäytyminen sulkee aivan varmasti meiltä jotain pois.

Kysymys onkin siitä, miksi silti teemme niin. Onko aivomme rakennettu niin, että emme voi kokea yhteyttä kaikkien kanssa, sillä pystymme hallitsemaan vain tietyn määrän viiteryhmiä?

Nautin saunomisesta. Miksi en halua olla saunaseuran jäsen?

8 kommenttia