Istutko mieluummin nuotiolla kavereittesi kanssa vai seisot jonottamassa laastaria?

Kuluneen vuoden aikana on tullut luettua ja koettua viisi asiaa, jotka saivat minut remontoimaan arkeani.

Ensinnäkin Jannella oli syöpäepäily. Sen jälkeen hän on alkanut entistä enemmän katsoa, mihin käyttää aikansa. Janne lakaisee turhat ajantuhlaukset pois samoin kuin lakaisemme roskat lattialta. (Pyydän häntä kertomaan tästä tuhlauksen karsimisesta tarkemmin blogissaan, mutta Janne ei esimerkiksi vastaa yhteenkään vieraaseen puhelinnumeroon.)

Toisekseen luin Sari Torkkolan erinomaisen kirjan Lean asiantuntijatyön johtamisessa. Se sai minut pohtimaan, voisiko lean-ajattelun viedä omaan arkeen. Olisiko mahdollista karsia arjesta pois kadonneiden tavaroiden etsimiset, unohtuneiden asioiden hoitamiset, saman työn päällekkäiset tekemiset ja huonosti tehtyjen arkipuuhien toistamiset?

Kolmannekseen olin HAMKissa seuraamassa Jarin puheenvuoroa, jossa hän listasi ihmisen elämän kuukaudet. Tajusin, kuinka helkutin vähän aikaa meillä on käytettävissämme.

Neljännekseen tutustuin Ketolan Juhaan ja lean-ajatteluun tarkemmin. Ryhdyimme puuhaamaan kirjaa ruokahävikin pienentämisestä kotitalouksissa. Juha on suunnitellut viikkonsa lean-metodein: hänen aikataulunsa on yhtä aikaa leppoisa ja tehokas. Näiden ominaisuuksien yhdistelmä tuntuu arkijärjellä ajateltuna mahdottomalta. Miten helkutissa voi olla leppoisa ja tehokas samanaikaisesti?

Viidennekseen aloin viedä omaa itsevastuun periaatettani pitemmälle. Voinko hyödyntää sitä muissakin kuin vain ristiriitatilanteissa? Voisiko itsevastuulla kehittää itseään myös arjen ja prosessien suhteen?

Bonuslukemisena vastaan tuli sunnuntaina Oskari Onnisen erinomainen kolumni huippuhetkien tyhjänpäiväisestä metsästämisestä. Kun ihminen jahtaa jatkuvasti huippuja, arjesta ei tule mitään.

Arki.

Miten sen saisi sujumaan niin kuin rasvattu koneisto, jolloin aikaa ei kuluisi prosesseihin tai pahimmillaan kinasteluun, vaan aikaa voisi käyttää yhdessä olemiseen, yhdessä tekemiseen ja yhdessä oppimiseen?

Me hukkaamme jatkuvasti kallista aikaamme turhuuksiin. Lauantaina Kantolan camping-alueella joku leiriläinen tuli pyytämään infosta laastaria. Tietenkin annoimme, mutta jos olisin ollut tuo leiriläinen, minulla olisi ollut laastarit omasta takaa.

Säästän mieluummin aikaani ja laitan laastarin sormeen itse kuin juoksen infoon, pyydän laastaria ja kävelen takaisin. On kivempaa istua viisi minuuttia nuotiolla kaveriporukan kanssa kuin laukata viisi minuuttia pitkin leirintäaluetta. Elämä koostuu minuuteista. Jos päivän aikana tekee kahdeksan sekalaista kymmenen minuutin tuhlausta turhuuteen, on jo pistänyt hukkaan yli tunnin – lähes kymmenen prosenttia valveillaoloajastaan.

Nyt tiedän jo, että osalla lukijoista nousee niskakarvat pystyyn – aivan samoin kuin minulla olisi noussut vielä vuosi sitten. Sairasta optimointia! Ei elämä ole insinööritiedettä! Pitää jättää tilaa väljyydelle ja flow’lle!

Itse asiassa turhuuden karsiminen on juuri sitä, mikä antaa tilaa väljyydelle. Mieluummin käytän aikani kävelyyn, ajatteluun tai lukemiseen kuin unohtuneiden maitopurkkien hakuun kaupasta tai kadonneiden suksien etsimiseen. Kun karsin pölyt pois päivästäni, minulla on enemmän aikaa tärkeille asioille.

No miten sen teen? Postaan kohta metodeistani enemmän, niin pääset mukaan pomppiville kärryilleni. Prosessini on vielä pahasti kesken, mutta opettelen koko ajan paremmille tavoille.

 

6 kommenttia

Hyväksy se, että osa epäoikeudenmukaisuudesta on sattumaa

Kaikki me olemme oikeudenmukaisuuden puolella. Oikeudenmukaisuus on hyvä juttu. Oikeudenmukaisuus on reilu juttu. Oikeudenmukaisuus on tärkeä juttu.

Sitten kun lähdemme määrittelemään, mitä on oikeudenmukaisuus, olemmekin täysin eri mieltä.

Jonkun mielestä on epäoikeudenmukaista, että ihmisillä on erilaiset lähtökohdat. On epäreilua, että joku syntyy rikkaaseen ja koulutettuun perheeseen. Sekin on epäreilua, että toisella on vaikea lapsuus.

Minä taas ajattelen, että epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa vain sellaisia epätasa-arvoisia asioita, jotka eivät johdu sattumasta.

Jokainen meistä voittaa ja häviää geenipokerissa ja lapsuuslotossa. Joku saa koulutetun perheen mutta perii länkisääret ja puhevian. Toinen saa upean ulkonäön mutta perii lyhytjänteisyyden ja varhaisen kaljuuntumisen.

Ei se ole epäoikeudenmukaisuutta, vaan se on elämää. Minä voitin lotossa koulutetun ydinperheen, paljon rakkautta ja ison kotikirjaston, mutta bonuksena tuli kasvosokeus, huono keskittymiskyky, surkea motoriikka, vino suu ja persjalkainen ruumiinrakenne. Olisin mielelläni voittanut musikaalisuutta, kärsivällisyyttä ja tyylikkyyttä, mutta ne raaputusvoitot menivät jollekulle muulle.

Tämä pitää hyväksyä, koska se on sattumaa. Sillä mennään, mitä tuli saatua. Se mitä ei saatu, sen voi joko korjata tai hyväksyä.

En vastusta sattumaa mutta vastustan tietenkin epäoikeudenmukaisuutta. Se on nimittäin jotain, joka syntyy väärinkäytöksistä ja epäeettisestä toiminnasta. Vastustan siitä, että joku ottaa kunnian toisen teoista. Vastustan huijaamista, korruptiota ja huonosti tuomaroituja kilpailuja. Vastustan sitä, että eri ihmisille on eri kriteerit samasta työstä.

Tämä ero on tärkeä. Jos näemme sattuman jakamat erilaiset pelikortit epäoikeudenmukaisuutena, luulemme korjaavamme epäkohtia, kun yritämme poistaa sattumaa. Lopputuloksena on maailma sellaisena kuin Kurt Vonnegut kuvaa sen Harrison Bergeron -novellissaan. Siinä hoikille on asennettu painosäkit ja älykkäitä piinataan kivuliailla äänillä, jotta kaikki olisivat lähtökohdiltaan samanlaisia.

Tietenkin voimme tukea tasa-arvoisia lähtökohtia. Meidän kannattaa pitää koulutus ilmaisena tai erittäin edullisena. Meidän täytyy myös mahdollistaa ihmisten vaurastuminen ja pärjääminen.

Sen sijaan jos pelleilemme ajatuksella, että perintövero olisi sata prosenttia tai että älykäs lapsi ei saisi tehdä koulussa oppikirjaa eteenpäin, olemme aivan helkutin pielessä. Silloin kiskomme voittoarvan saaneita alaspäin, vaikka meidän pitäisi mieluummin auttaa lapsuuslottovoittoa osumaan mahdollisimman monen kohdalle.

Hyväksy se, että sattuma ei ole epäoikeudenmukaisuutta. Toimi mieluummin niin, että mahdollisimman monella olisi saumaa hyvään sattumaan.

18 kommenttia

Kaksi eväsleipää

Juttelin kaverini kanssa lapsuudesta. Tajusin siinä yhteydessä kaksi kullanarvoista evästä, jotka olen saanut kotoani.

1) Kateus on turhaa

Meillä kotona vanhemmat eivät kadehtineet muita. En koskaan kuullut ikävänsävyistä ”miksi tuollakin tyypillä on tuollainen” -ihmettelyä. Niinpä en ole itsekään oppinut kadehtimaan.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin naapurikateuden käsitteeseen jossain kirjassa, en tiennyt mistä oli kyse. Minulle oli aivan käsittämätön ajatus, että joku vahtaisi naapurin pihaa, taloa tai autoja ja tuntisi niistä katkeruutta. Meidän perheessämme kukaan ei edes tiennyt, montako autoa naapureilla oli ja mitä merkkiä ne mahtoivat edustaa.

2) Kaikki kropat ovat hyviä

Vanhempani eivät koskaan seisseet peilin edessä ja surkutelleet vartaloitaan. Niinpä minä ja siskonikaan emme oppineet sitä. En koskaan tajunnut, etten muka voisi kelvata maailmalle.

Yllätyin, kun joku ilmoitti yläasteella, että minulla oli kuulemma ”iso perse”. Toki se kiukutti, mutta samaan aikaan tajusin, että moittijassa oli jotain vialla, ei minussa. Ei ole normaalia, että tuntee tarvetta arvostella ääneen toisen kroppaa.

* * *

Näitä eväsleipiä olen tarjoillut myös lapsilleni. En ole koskaan heidän kuullensa kadehtinut toisten parempia mahdollisuuksia tai hienompaa omaisuutta. En myöskään ole surkutellut omaa habitustani saati arvostellut muita. Olen halunnut rakentaa lapsilleni terveen itsetunnon, johon ei kuulu toisten kadehtiminen tai oman ruumiin kritisointi.

Tietenkin olen etuoikeutettu: kasvoin ydinperheessä, joka tajusi tehdä minulle helkutin hyvät eväät.

Parasta silti on, että jokainen meistä voi tehdä samat eväsleivät koska tahansa. Jos et pysty tekemään niitä vielä itsellesi, tee ne toisille.

 

4 kommenttia